-

1900-luku

Kaikki värithän ovat aina olleet olemassa, mutta 1900-luvulle tultaessa ihminen alkoi yhä enemmän hallita värin tuottamiskeinoja - maailma muuttui värikkäämmäksi. Eri värien synteettinen tuottaminen niin tekstiileihin, painotuotteisiin kuin muihinkinkin kulutustavaroihin muuttui helpommaksi ja nopeammaksi - ja edullisemmaksi.

1910-luvulla uusi, moderni aika alkoi herätä. Huonekalut ja sisustukset alkoivat muuttua koristeettomimmiksi ja yksinkertaisemmiksi, väripaljous ehkä yksittäisissä kodeissa/huonekaluissa väheni, mutta samalla väreistä tuli kirkkaampia.
1920-luvun nousukaudella asunnot alkoivat vaaleta, mutta värit alkoivat näkyä muualla: vaatteissa ja kaupunkien mainosvaloissa.
1930-luvulla lama vaikutti myös väreihin, joista tuli maanläheisempiä. Englanninkielessä on aikakaudelle oma ilmauskin (joskin harvinainen?): the taupe era.
1940-luvulla väreihin vaikutti sota. Sotaan liitettiin paksut harmaat ja hernerokan värit. Myös tumma punainen liitetään aikakauteen.
Sodan jälkeen 1950-luvulla värit kevenivät kirkkaisiin pastellisävyihin: vaaleansiniseen, -punaiseen, - vihreään ja -keltaiseen. Samalla vuosikymmenellä alettiin tajuta värin merkitys markkinoinnissa.
1960-luvulla voimakkaat värit, kuten vaaleanpunainen, violetti ja oranssi kohosivat nuorison muotiväreiksi. Suosittuja sisustusvärejä olivat mm. avokaadonvihreä ja kullanväriin viittaava keltainen. Voimakas ilmiö oli myös mustavalkoisuus. Värikkäästä pop- ja mustavalkoisesta op-taiteesta värimaailma levisi myös arkipäivään.
1970-luvulla erilaiset ruskean sävyt (maasävyt) ja paksu vihreä ja keltainen dominoivat sisustuksessa.
1980-luvulla mustavalkopunaisuus sekä harmaan eri sävyt loivat tyylikästä, uuden ajan vaikutelmaa. Miami Vicen myötä sekä pukeutumisessa että sisustuksessa alkoi näkyä pastellisävyt. Myöhemmin - etenkin lasketteluvaatteissa - kirkuvan kirkkaat fluorivärit. Elettiin jälleen nousukautta - pukeutuminen oli värikästä - ja hassuttelevaa.


värijärjestelmät

1900-luvulle astuttaessa värejä alettiin mitata yhä enemmän myös matematiikan, fysiikan ja kemian tieteenlakien mukaan. Uusien värijärjestelmien (niin teoreettisten kuin konkreettistenkin) kehittelytarve syntyi mm. sähköisten viestinten tulon ja painotekniikan kehittelemisen myötä.

Vuonna 1931 perustettiin värinstandardisointijärjestelmä - CIE-1931 - (Commission International dEclairage, kansainvälinen valaistuskomissio). Värien kromaattinen kaavio saatiin aikaiseksi vertaamalla väriä (additiivisesti) kolmeen pääväriin.

Saksalaista DIN -värijärjestelmää (sanoista Das ist Norm) alettiin kehitellä vuonna 1941 (Deutschen Normenausschusses) ja se valmistui vuonna 1953. Järjestelmästä on käytössä edelleen: DIN värisävy [colour-hue (T)], DIN kylläisyys [saturation (S)] ja DIN tummuus [darkness (D)].

Vuonna 1955 Inter-Society-Color-Council (ISCC) suositteli National Bureau of Standardsin (NBS) pyynnöstä värien nimien luokittelun - tulos on nähtävissä ISCC-NBS -värijärjestelmässä. Menetelmässä jaettiin värejä aina vain pienempiin osasiin ja sitten annettiin niille nimet. 1900-luvulla lingvistit tutkivat myös värinimien yhtymäkohtia eri kielien kesken.

RGB (Red, green, blue) -järjestelmä kehittyi vaivihkaa television kanssa ja sittemmin järjestelmä on tullut tutuksi myös mm. tietokonemonitorien värijärjestelmänä. Monitorin kuva-ala rakentuu pienistä pisteistä, jotka välittävät punaista, vihreää ja sinistä valoa muodostaen siten kokonaisuuden, jonka näemme monivärisenä.

Elokuvien värillisen tuotannon yhteydessä puhutaan lähinnä värien teknisistä toteutuskeinoista. Two Color Kodachrome (1915) oli ensimmäinen onnistunut subtraktiivinen väriprosessi; kuten kaikki ajan filmit, se tallensi kunkin värin omaan ruutuunsa. Kamerassa oli kaksi negatiivia, jotka painettiin molemmilta puoliltaan emulsoidulle filmille; lopuksi filmiin värjättiin kemiallisesti toiselle puolelle sininen/ vihreä, toiselle punainen/oranssi.

Muita 1900-luvulla yleisesti värivalon mittaukseen, maaliaineiden luokitteluun tai sähköisten välineiden (tv, tietokonemonitorit jne.) käyttöön kehitettyjä värijärjestelmiä ovat mm. ACC (Acoat Color Codification, Sikkens GmbH), CIEL*a*b* (Commission Internationale d'Eclairage), HLS (hue, luminance and saturation)...





Katso myös:
Rudolf Steiner
Johannes Itten

taide

Abstraktin taiteen mukana lisääntyi myös taiteellisten värikokeilujen määrä. Nopeasti kehittyvän väriteollisuuden myötä taiteilijaväreistä tuli helpommin saatavia ja värivalikoima kasvoi entisestään.

Taideteokset eivät enää välttämättä kuvanneet konkreettisesti tapahtumia tai henkilöitä, taiteeksi riitti muoto ja väri. 1900-luvun alun ekspressionismissa värit saivat itsenäisen arvonsa ja siirtyivät kuvaamaan myös sisäisiä tunteita. Kasimir Malevits (1878-1935) perusti ensimmäisen geometrisille muodoille perustuneen maalaustaidesuuntauksen, suprematismin, jonka päätyönä pidetään teosta Musta neliö valkoisella pohjalla vuodelta 1913].

Taiteenlajit sekoittuivat yhä enemmän keskenään, esimerkiksi värien ja sävelten vastaavuuksia pohdittiin paljon (mm. Wassily Kandinsky). Väriteoreetikot Wassily Kandinsky, Paul Klee, Joseph Albers, Johannes Itten ja Lszl Moholy-Nagy olivat kaikki Bauhaus -taiteilijoita. Walter Gropiuksen vuonna 1919 perustama taidekoulu Bauhaus pyrki luomaan uudelleen yhteyden eri taiteenlajien (arkkitehtuuri, kuvanveisto, kuvataide, käsityö) välille.




Lue lisää värjäyksestä 1900-luvulla.