-

Värit Japanissa

Japani sai pitkään vaikutteita Kiinalta: 400-luvulta 800-luvulle japanilaiseen kulttuuriin tuli vaikutteita kiinankielestä, kiinalaisesta uskonnosta, teknologiasta ja taiteesta. Ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat Japaniin 1500-luvun puolessa välissä. Kauppa kävi jonkin aikaa, mutta 1600-luvun alkupuolella Japani suljettiin ulkomaailmalta. Japani eli eristäytyneenä vuoteen 1853, kun USAlainen sotalaiva rantautui Tokionlahdelle. 1870-luvulla Japanin hallitus alkoi uudistaa maata totaalisesti: uusia länsimaisia vaikutteita ja tuotantotapoja otettiin käyttöön ja maasta tuli nopeasti teollinen ja sotilaallinen valta.

Japanissa on kaksi pääuskontoa: shintolaisuus (shinto = 'henkien tie') ja buddhalaisuus. Monet harjoittavat kumpaakin uskontoa yhtäaikaa.
[lue lisää: hindulaisuus ja buddhalaisuus]

värit & symboliikka: musta, harmaa, valkoinen, punainen, oranssi, ruskea, vaaleanpunainen, sininen, vihreä, keltainen; väriyhdistelmät: kohaku
taide
ruoka
pigmentit: musta, valkoinen, punainen, vaaleanpunainen, violetti, sininen, vihreä, keltainen
keramiikka
värjäys: punainen - vaaleanpunainen, violetti, sininen, vihreä, keltainen - oranssi
pukeutuminen
kosmetiikka

symboliikka

700-luvulla kirjoitetussa, ensimmäisessä Japanin historiikissä, joka oli sekoitus totta ja mytologiaa, esiintyy neljä japanin kielen vanhinta väritermiä: aka (punainen), kuro (musta), shiro (valkoinen) ja ao (sininen+vihreä). Nykykielessäkin juuri nämä neljä väriä ovat ne, jotka voivat saada alkuliitteekseen ma ('todellinen, täydellinen, aito'): makka (kirkas punainen) makkuro (sysimusta), masshiro (puhdas valkoinen) ja massao (taivaansininen). Jotkut ovat sitä mieltä, että sanat eivät tuolloin varsinaisesti viitanneet väreihin vaan kahteen havaintopariin: vaalea, kirkas (punainen; Japanissa ja Koreassa aurinko kuvataan punaisena) ja tumma (musta) sekä puhdas, selkeä (valkoinen) ja epämääräinen, täysi (sininen).

Vuodenajoilla on suuri merkitys japanilaisessa värisymbolismissa. Esimerkiksi vanhemmat naiset pitävät sopimattomana sitä, että keväällä pukeudutaan syksyn väreihin. Vuodenaikojen merkitys japanilaisessa tavoissa on vanhaa perua, muttei tullut Kiinasta, josta suurin osa japanilaisen kulttuurin piirteitä tuli. Aikoinaan jo hovineiti Sei Shonagon kuvaili, kuinka kauniilta syvän vaaleanpunaiset luumunkukat näyttivät alkukeväästä ja kammottavilta loppukeväästä, kun valo on voimakkaampaa [Makura-no-soshi]. Heian-kauden hovirunous ja -proosa vilisi mielikuvituksellisia värinimiä ja väriyhdistelmien nimiä ja värien käyttö vaihteli vuodenajoittain.

Usein värit ovat saaneet nimensä kasveista, harvemmin mineraaleista tai eläimistä. Hienovaraisuus ja tyylittely kuuluvat japanilaiseen kulttuuriin: siinä missä länsimaissa (ja Kiinassakin) vaakunat on koristeltu kotkilla, leijonilla ja lohikäärmeillä, Japanissa vaakunaa koristaa useimmiten kasvi - mm. keisariperheellä krysanteemi.

Punainen ja valkoinen ovat Japanin lipun värit (punainen aurinko valkoisella taivaalla) ja samat värit olivat myös temppelineitojen vaatteiden väreinä (viittaavat jumalaiseen alkuperään).

värit yleisesti

musta [jap. kuro, sumi, ainut kunne]

Heian-kauden hovissa mustaa pidettiin tylsänä ja epämiellyttävään. Se viittasi kuolemaan ja ilottomuuteen. Edelleen musta liitetään mm. pahuuteen. Mustavatsaiset (haraguroi) ovat ilkeitä, musta sumu (kuroikiri) tarkoittaa korruptuneisuutta ja mustalla viitataan myös syyllisyyteen (kare wa kuro da) ja rikollisuuteen (kare wa kuromaku datta - hän johtaa rikollisliigaa). Toisaalta, musta liittyy myös kauneuteen: musta tukka (kurokami) tarkoittaa kauneutta itsessään, eikä pidä unohtaa, että Japanissa mustatut hampaat olivat aikonaan kauneuden huipentuma.

harmaa [jap. mezumi]
valkoinen [jap. shi, shiro, ainut retar] [gin (='hopea')]

Valkoinen on Japanissa hautajaisväri, kuten muissakin itäisen Aasian maissa: se liitetään puhtauteen, kuolemaan ja suruun.

Kimonoon pukeutuvilla naisilla pääntiestä ja ranteista näkyy valkoinen silkki - se symboloi kimononsa kantajan puhtautta (tapa tuli muotiin vasta vuosisadan alussa, eurooppalaisen paita- ja jakku-muodin mukaan). Japanilaiset naiset pukeutuivat valkoiseen kimonoon naimisiin mennessään - siirtyessään miehensä perheeseen. Pukeutumista on pidetty symbolisena kuolemana. Sukulaiset pukeutuvat häissä yleensä tummaan tai mustaan kimonoon.

Muinaisaikoina valkoinen symboloi japanilaisille taivaallisen valon jumalia. Valkoinen kuvaa kaikkea kiiltävää: shiraki (valkoinen puu), shiraha (valkoinen terä), shiratama (valkoinen jalokivi), shiratsuyu (valkoinen kaste) . Shintolaisuudessa se kuvaa myös vahvoja henkisiä voisia ja jumalten viestejä.

Japanilaiset liittävät valkoisen myös kylmyyteen ja puhtauteen. Ilmaisu 'valkoinen pöytäliina' (masshirona) - 'puhdas pöytäliina' viittaa siihen, että koko huone on puhdas. Valkoiseksi muuttumisella (shirakeru) tarkoitetaan sekä palelemista, että ilottomaksi muuttumista. Kun joku katsoo valkoisin silmin tai valkoisena jotakin (shiroi me de miru), hän katsoo tätä kylmästi ja tunteettomasti. Sanonta haku-shi ni modosu ('palata valkoiseen paperiin', 'palata tyhjälle sivulle') tarkoittaa alusta aloittamista.

Japanissa on tapana, että Pyhän Valentinuksen päivänä monet naiset antavat suklaata (giri choko - 'pakollinen suklaa') miehille - niin poikaystävilleen, miehilleen kuin myös työtovereilleen. Kuukausi ystävänpäivän jälkeen tulee 'valkoinen päivä', jolloin puolestaan miehet antavat vastineeksi naisille lahjoja.

vaaleanpunainen [jap. momo ('luumu', 'luumunkukka')]

Japanilaiset liittävät vaaleanpunaisen vahvasti kevääseen - ehkä syynä ovat keväisin kukkivat kirsikankukat.

Vaaleanpunainen on feminiini väri, joka viestii ei-vakavastiotettavuudesta. Toisaalta vaaleanpunainen on myös säädyttömyyden väri.

Kurenai oli herkkä vaaleanpunaisen sävy, joka oli erittäin suosittua Heian -ajalla - ja kielletty tavalliselta kansalta. Japanin ensimmäisiin runokokoelmiin kuuluvassa Manyoshu-kokoelmassa (600-700-luvulta) ylistetään tätä väriä, johon naiset niin voimakkaasti tuntevat vetoa.

punainen [jap. aka, akai, ainut hu (=punainen, vihreä)]

Japanilaiset erottavat 7-10 eri punaisen sävyä, jotka kaikki liitetään erilaisiin asioihin ja tuntemuksiin. Punaisen sävyt viestivät niin rohkeudesta, ilosta, energiasta, siunauksesta kuin hulluudesta, stressistä ja vaarastakin.

Punainen näkyy monissa termeissä, fraaseissa ja sanonnoissa. Punainen olento (aka-chan) tarkoittaa vauvaa. Uskotaan, että 'kohtalon punainen lanka' vie miehen tietyn naisen luo. Punainen on äärimmäisyyden väri: punainen valhe (akauso) on julkea, punainen muukalainen (akanotanin) on täydellinen muukalainen, punaisena olo (akahadaka) on alasti olemista. Japanilaiset kasvavat punaiseksi vihasta (makka ni natte okoru).

Japanissa hautajaiskutsut on perinteisesti kirjoitettu punaiselle kortille. Punainen yhdistetään vahvasti feminiinisyyteen.

Shinto-temppelien portit ja aidat (tori) on maalattu voimakkaalla sinooperilla.

Japanissa kurkea kutsuttiin nimellä tancho, mikä tarkoittaa punaista kruunua. Linnun punavalkoisesta yhdistelmästä tuli tärkeä japanilaisessa symboliikassa - ne yhdistettiin elinvoimaan ja varakkuuteen. Lintumotiivi ja punavalkoyhdistelmä ovat yleinen yhdistelmä hääasusteissa - morsiamen kimonossa.

Monessa maassa aurinko kuvataan keltaiseksi, mutta Japanissa ja Koreassa aurinko on punainen.

violetti [jap. murasaki (purppura)]

Japanissa kuninkaallinen violetti symboloi valtaa ja varakkuutta. Japanin kielen 'purppura' on tullut kirjallisuudesta - Heian-kaudella 1000-luvun alussa kirjoitettua Genjin tarinaa (Genji-monogatari) pidetään maailman ensimmäisenä romaanina. Kirjan kirjoittaja oli hovinainen nimeltään Shikibu Murasaki (tai Murasaki Shikibu) - 'purppuraleidi'.

Kilpailuissa purppura on perinteisesti ollut voiton väri ja siihen pukeutuvat mm. kovimman luokan sumopainijat. Shinto-temppeleissä papit käärivät arvoikkaimmat esineet purppurakankaaseen.

sininen [jap. ao, ainut siwnin]

Japanissa siniseen liittyy negatiivisia ilmaisuja ja se yhdistetään roistomaisuuteen (paha mies 'pukeutuu siniseen hattuun'). Kun japanilainen muuttuu siniseksi (kare wa aoku natta), hän tosiassa kalpenee shokista. Kalveta voi myös sairauden vuoksi (aojiroi) tai pelosta (aozameru).

Kaikesta huolimatta sininen on hyvin voimakkaasti läsnä japanilaisessa kulttuurissa, koska indigonsininen on ollut yleinen väriaine japanilaisessa pukeutumisessa - eikä vähiten siksi, että sen katsottiin aikanaan karkoittavan käärmeitä. Kobolttia (gosu) käytettiin keramiikassa ja preussinsinisestä tuli ukiyoe-puupiirrosten suosittu väri 1800-luvun lopulla - sinisiä vedoksia kutsuttiin nimellä aizuri.

Henry Dreyfusin mukaan indigosininen (ai) kuvastaa Japania ympäröivää merta.

Kevään ensi viherrystä kutsutaan Japanissa nimella shinryoku ('uusi vihreä') tai aoba ('siniset lehdet').

turkoosi [jap. seijiiro (sinivihreä)]
vihreä [jap. midori, ainut hu (=punainen, vihreä)]

Japanilaisille vihreä on ikuisen elämän väri. Vihreä symboloi myös tulevaisuutta, nuoruutta ja energiaa. Japanissa vihreä symboloi keisaria. Japanissa sinisen ja vihreän värin eroa ei pidetä välttämättä kovin tärkeänä arkielämässä, mutta ajoittain kulttuurissa värien erotteleminen on ollut hyvinkin pikkutarkkaa. Kevään ensi viherrystä kutsutaan Japanissa nimella shinryoku ('uusi vihreä') tai aoba ('siniset lehdet'). Mm. 900-luvulla jotkin hoviohjeistukset erottavat toisistaan jopa vihreän ja sinivihreän.

keltainen [jap. ki, kiiro]

Keltainen symboloi japanilaisille aatelisuutta, lapsellisuutta, armoa ja iloa.

1357 käydyssä sodassa jokaisella sotilaalla oli keltainen krysanteemi rohkeuden merkkinä.

Aivan kuten monissa eurooppalaisissa kielissä, Japanissakin aloittelija nähdään keltanokkana (kuchibashi ga kiiroi). Keltainen liitetään ohuuteen ja korkeuteen, keltainen ääni (kiiroi koe) kuuluu lapselle tai naiselle.

Yamabuki - kirkkaan keltainen oli yksi Heian-kauden suosituimmista väreistä

oranssi [jap. daidai, kin (=kulta)]

Japanilaisille oranssi on onnen ja rakkauden väri.

ruskea [jap. cha]

Japanin kielen sana ruskealle 'chairo' tarkoittaa kirjallisesti teen (Camellia) lehtiä. Tee tuli Japaniin Heian-kaudella (794 - 1192). Edo-ajalla se muuttui ylhäisön juomasta myös alempien kansanluokkien juomaksi ja samoihin aikoihin sitä alettiin käyttää värjäysaineena.

Monet pitävät ruskeaa nimenomaan Edo-kauden värinä.

väriyhdistelmiä

1600-luvulla pääuskontojen (buddhismi, shintoismi) vaikutus alkoi heijastua ruokaan: buddhismin mukaan ateriaan kuuluu viisi makua (imelä, tulinen, suolainen, karvas, hapan) ja viisi väriä (keltainen, musta, valkoinen, vihreä ja punainen.

kohaku - punainen, valkoinen (ko - punainen, haku - valkoinen)

Punaisen ja valkoisen yhdistelmä näkyy mm. Japanin lipussa, jonka punainen ympyrä on mielletty auringoksi (Japani - 'Nousevan auringon maa'). Henry Dreyfusin mukaan kohaku symboloi japanilaiselle onnellisuutta ja juhlaa. Punaisen ja valkoisen yhdistelmiä käytetään esimerkiksi häälahjojen koristelussa.

taide

Japanilaisessa taiteessa näkyi hyvin paljon kiinalaisia vaikutteita, mutta aikaa myöten siitä - etenkin arkkitehtuurista - kehittyi hyvin omaleimaista. Päinvastoin kuin Kiinassa, Japanissa rakennuksia ei maalattu värikkäiksi, vaan harmoniaan pyrittiin materiaalien alkuperäisellä värityksellä.

Japanilaiseen väriympyrään kuului viisi väriä: valkoinen, keltainen, punainen, ultramariini ja musta. Sininen tuli mustasta, keltainen valkoisesta.

900-luvulta nykypäivään maalaustaiteessa on ollut kaksi pääteemaa: aristokraattien elämän kuvaaminen kirkkailla väreillä ja kullalla sekä Sung-dynastian Kiinasta omaksuttu zen-buddhalaisuuteen liittyvät mustemaalaustekniikka, jonka aiheina olivat kasvit ja eläimet. Taiteenharrastus oli pitkään aristokratian harrastus, mutta keskiluokan noustessa myöstavallisesta kansasta kertova taide kehittyi pidemmälle - syntyi japanilainen grafiikka.

Jomon -kulttuuri (7500 - 250 eaa)

Aikakauden ihmiset elivät pääasiassa keräilykulttuurissa, kankaankudontaa ei tunnettu, mutta keramiikkaa valmistettiin.

Han-dynastia (200 eaa - 200 [Yayoi-aikakausi 200 eaa - 250])

Yayoi-kulttuuri alkoi kehittyä Kyushussa, kun Jomon-kulttuuri oli vielä elinvoimainen muualla. Nimi tulee keramiikasta, joka oli hieman kehittyneempää kuin aiemman kauden. Kiina alkoi osoittaa kiinnostustaan Japania kohtaan, vuonna 108 eaa keisari Wu Tin armeija miehitti mm. Mantsurian. Kiinalainen kulttuuri alkoi virrata Koreaan, josta se sitten levisi Japaniin.

Tumulus-kausi (250-552; Yamato)
Asuka eli Suiko-kausi (552- 645 (710))

Kausi alkoi, kun keisarinna Suiko teki buddhalaisuudesta valtionuskonnon shintolaisuuden rinnalle. Uskonnon myötä kulttuurikin alkoi kallistua kiinalaiseen ja korealaiseen suuntaan.

Nara-kausi (710- 794) [(646-793 (794))]

Taiteen keskukseksi tuli hallinnollinen pääkaupunki Nara. Japanilainen kulttuuri kukoisti, kirjoitusmerkit syntyivät: aikakautta pidetään Japanin taiteen varsinaisena alkuna. Japani sai silti paljon vaikutteita Kiinasta: ajan maalaustaite pohjautuu kiinalaiseen Tang-taiteeseen. Budhalaisuus nousi kukoistukseen.

Heian-kausi (794-1185 (n.1190)) [Fudzivara-kausi (894-1192)]

Pääkaupunkina oli Heian (nyk. Kioto). Taide (ja värjäys) kansallistui edelleen. Buddhalaismunkit matkasivat Kiinaan ja toivat palatessaan kirjoituksia ja kuvia. 800-luvulla kiinalainen proosa oli suosittua ja aristokratia piti arvossaan kiinalaisia tapoja. Vuosisadan lopussa Japani eristäytyi mantereesta ja diplomaattiset suhteet Kiinaan katkesivat. Puuveistoksissa alettiin käyttää värejä ja lehtikultaupotuksia.

Maalaustaiteessa nousi suosioon profaani maalaustaide (muotokuvia; kirjallisuuden yms. kuvituksia; palatsien paperisten irtoseinien koristelu). Näiden kuvitusten muotona oli vaakasuuntainen kääry (makemono), joiden selkeitä kuvioita vallitsi koristeellinen pintatyylittely ja selkeät, puhtaat värit. Usein kuvat olivat tussipiirroksia tai -maalauksia, tyylinä yamato-e.

Japanilaiseen äännekirjoitukseen lyhennettiin joitakin kiinalaisia kirjoitusmerkkejä, mikä teki kirjoittamisesta helpompaa - ja minkä vuoksi kirjoitustyyliä nimitettiin 'naisten kirjoitukseksi'.

Kamakura-kausi (1192-1333)

Kun feodaalinen maanomistusjärjestelmä levisi, Japanin keskusvalta ei saanut pidettyä yllä rauhaa. Samuraiden ritariluokka syntyi, kun paikalliset aatelismiehet ottivat palvelukseensa aseistettuja joukkoja; ensimmäinen shogun 1192. Riidat hallitsijasukujen ja klaanien välillä kasvoivat, kunnes Minamoton suku voitti. Sukujen taistelusta syntyi japanilainen soturi-ihanne: voimakasta ylistettiin ja heikkoa halveksittiin. Jamato-je -maalaustaide oli edelleen suosiossa, mutta sotilaskastin valtaantulo ja Kiinalaisten vaikutteiden tuleminen kansanomaisti taidetta ja muutti sitä raskaammaksi.

Muromachi-kausi (1333-1568 (73)) [Asikaga-kausi (1333-1573)]

Japani oli pirstoutumassa feodaalisiin pikkuvaltioihin. Zen-buddhalaisuus tuli Kiinan kautta Japaniin 800-luvulla, mutta alkoi levitä laajemmin vasta 1200-luvun alussa - etenkin samuraiden keskuudessa. Zen-buddhasuus vaikutti hyvin paljon kulttuuriin; zen-buddhalaisuuden myötä kehittyivät mm. teeseremoniat. Kiinasta japanilaiseen kulttuuriin hyväksyttiin yksivärinen, koruttomuutta tavoitteleva tussimaalaus; maisemakuvauksesta muodostui zen-buddhalaisen uskonnon maailmankatsomuksellinen ilmaisutapa. Kano-koulun (saanut nimensä taidemaalari Kano Matonobulta) tyylissä kiinalaiset ja japanilaiset käsitykset yhdistyivät. Maalaustaiteessa käytettiin yhä runsaammin värejä (myös kulta- ja hopeavärejä) ja se alkoi kehittyä koristeellisemmaksi. Maalaukset olivat yleensä pystykääröjä (kakemono); mutta maalareiden työnä oli myös mm. temppelien koristelu.

Monojama-kausi (1573- 1600 (1614))

Valta oli sotilailla, jotka suosivat koristeellista Kano-tyyliä. Kultavärin käyttö lisääntyi entisestään. Sotilasjohtajat esittelivät valtaansa mm. suurilla ja loisteliaasti koristelluilla linnoillaan. Mm. Hideyoshin Momoyamalle rakentamassa linnassa hallit maalattiin lapis lazulilla, jadella, sinooperilla ja osterinkuoren valkoisella. Seiniin ja liukuoviin värjätiiin kirkasvärisiä kuvioita; karmiini-, purppura-, lapis lazuli- ja smaragdikoristeita kultapohjalle.

Vastakaikuna kauden räikeydelle teeseremonia alkoi yleistyä. Teeseremonian käyttämät värit olivat hillittyjä ja hiljaisia (japanilainen ilmaisu 'tappaa väri').

Edo-kausi (1603(15)-1866(68))

Pääkaupunkina oli Edo (nyk. Tokio). 1630-luvulla Japani eristäytyi ulkomaailmasta, muodostui sakoku ('suljettu maa'). Lähetyssaarnaajat karkoitettiin ja kauppaa rajoitettiin. Joissakin osissa laivoille myönnettiin erikoislupia (shuin-jo -'punasinettilupa') merelle lähteville kauppalaivoille.

Maalaustaiteessa nousi esiin runsaasti uusia suuntauksia; mm. Sotatsun ja Koetsun kehittämä kirkasvärinen ornamentaalinen tyyli, ja realistinen ukiyo-e -maalaus, joka on pohjana japanilaiselle väripuupiirrokselle. Moronobu Hisikawan kansanomaiset kuvat mm. näyttelijöistä ja kurtisaaneista lisäsivät runsaasti puupiirroksen suosiota. Kaksivärinen puupiirros syrjäytti mustavalkeat kuvat noin 1740-luvulla ja muutama vuosikymmen myöhemmin käytössä oli jo useampia värejä.

Edo-aika oli koristemaalauksen huippuaikaa (esim. kultalakkateokset (maki-e)). Myös värjäys ja kudonta kehittyivät aikakaudella. Aikakauden loppupuolella 1800-luvulla ulkomaalaisia laivoja alkoi jälleen rantautua Japaniin, feodaalijärjestelmä kukistui ja uudistuminen alkoi. Länsimaalaisen maalaustaiteen vaikutus alkoi näkyä japanilaisessa taiteessa.

Monet yhdistävät Edo-kauteen nimenomaan ruskean värin (cha). Edo-ajalla kabuki-teatterissa kabuki-näyttelijöillä oli suuri vaikutus tavallisen kansan elämäntapoihin. Kabukinäyttelijöiden vatteiden värit tulivat muodikkaiksi: Shikanin pitämä shikan-cha, Danjuron pitämä danjuro-cha ja Baikon pitävä vihertävän ruskea baiko-cha.

Meiji-kausi
(1868-1912)

Keisarin valta palasi. Japanin tie modernistumiseen alkoi 1860-luvun lopulla, ennen sitä Japani oli elänyt lähes kolme sataa vuotta suljettuna ulkomaailmalta. Japanista tuli nopeasti tehokas teollisuusmaa.

grafiikka

Puupiirroksia tehtiin Japanissa jo 1000-luvulla, mutta suurimman suosion ne saavuttivat 1600-1800-luvuilla. Ensimmäiset paksuilla mustilla viivoilla tai yksinkertaisilla kuvioinneilla toteutetut puupiirrokset kuvasivat buddhalaisia jumaluuksia. Ajoittain mustaviivaisia piirroksia väritettiin käsin punaoransseilla, sinapinkeltaisilla ja vihreillä väreillä.

Aizuri-e eri sinisen sävyillä tehdyt vedokset

e-liite tarkoittaa kuvaa tai grafiikanvedosta

Beni-e varhaiset mustavalkoiset grafiikanvedokset, johon maalattiin käsin punaiset alueet beni-pigmentillä

Benizuri-e varhaiset grafiikanvedokset, jossa väri tehdään useilla painolaatoilla ja jotka väritettiin vaaleanpunaisella tai pastellisävyisillä pigmenteillä

Sumi-e on mustavalkoista mustemaalausta, joka tuli Japaniin Kiinasta 1100-luvulla ja jota erityisesti zen-munkit harjoittivat. Klassisessa japanilaisessa maalauksessa maalattiin mustalla musteella ja vesiväreillä ohuelle silkille tai japanilaiselle paperille (washi).

Ukiyo-e   (uki - kelluva; yo-maailma, aika; e - kuva) -puukaiverrukset kuvasivat Edo-aikakauden (1615-1868) varakkaiden kaupunkilaisihmisten elämää, uuden kauppiasluokan huvituksia; se keskittyi etenkin Edon, Osakan ja Kioton huvittelukortteleiden kuvaamiseen. Jokaisella ukiyo-e- puupiirroksen värillä on oma laattansa - usein niitä on kolmattakymmentä. Perinteisessä ukiyo-e -kaiverruksessa värit olivat läpikuultavia, orgaanisia tai epäorgaanisia, hyvin pienijakoisia.

yamato-e - 'japanilaiset kuvat' Kuva-aiheet Heian-ajalla (794-1185)

Nihonga - japanilainen maalaustyyli, jossa käsintehdylle paperille maalataan simpukankuorista, koralleista ja jalokivistä saaduilla monivärisillä jauheilla.

ruoka

Japanissa ensimmäinen ruoan tarkoitukselliseen värjäykseen käytetty väri lienee ollut punaokra. Heian-kaudella (700-luvulta 1100-luvulle) ruokaseremonioista tuli hyvin muodollisia ja riisipohjaisia ruokia värjättiin usein kasviaineilla kuten soijalla, seesamisiemenillä ja kastanjoilla. Ennen Edo-aikaa (alkoi 1600-luvulla) ruoan värjääminen oli kuitenkin hyvin harvinaista. Tuolloin kaupunkilaisten elämisen taso alkoi kohentua ja japanilainen keittiö alkoi kehittyä. Edo-ajalla ihmiset alkoivat nauttia keinotekoisesti värjätyistä ruoista muulloinkin kuin seremoniallisissa aterioissa. Ruokaa värjättiin mm. mataralla, saflorilla ja gardenialla.

väriaineet ja pigmentit

Kasvivärit helposti valuvat pigmenttikäytössä, joten ne pitää kiinteyttää jollakin tavalla. Yksi tapa on valmistaa kasvivärjäysaineista lakkoja. Vedostajat lisäsivät väreihin myös metallijauhetta lisätäkseen väriä ja kimallusta vedoksiin.

Suuri osa japanilaisista pigmenteistä tuli käyttöön 500-luvulla, kun buddhalaisuus jo alkoi hieman vaikuttaa.

Lamppumustaa voidaan pitää tärkeimpänä japanilaisena maalausaineena. Perinteisessa japanilaisessa maalauksessa on käytetty paljon mineraalivärejä, esimerkiksi malakiittia ja atsuriittia on käytetty paljon. Värisävyihin on vaikuttanut se, kuinka hienoksi pigmentti on jauhettu: karkeammasta saadaan tummaa väriä ja hienojakoisemmasta vaaleaa. Värien jauhaminen ja valmistelu vaati hyvää taitoa. Värit sekoitettiin erillisissä posliiniastioissa, joihin lisättiin muutama pisara vettä. Joihinkin surimono-vedoksiin käytettiin metallijauheita (kuten kultaa jäljittelevällä messinkijauheella, kiri). Synteettiset väriaineet tulivat länsimaista Japaniin 1800-luvulla. Ensimmäisenä tuli luultavimmin preussinsininen (Bero-ai) jo 1820-luvulla.

Luonnonpigmenteistä valmistettiin myös lakkoja. Yleisimmät olivat sinooperista valmistettu punainen lakka ja raudasta valmistettu musta lakka. Ennen vuotta 1868 japanilaisia lakkoja oli myös ruskeita, vihreitä ja keltaisia. 1800-luvun lopulla lakkaväreihin alettiin yhdistellä myös uusia synteettisiä pigmenttejä ja näin aikaansaatiin esimerkiksi sinisiä, vaaleanpunaisia, norsunluunvalkoisia ja violetteja lakkoja.

musta [jap. kuro, sumi]

Mustaa saatiin pyrolusiitista, mangaanioksidista (manganko) ja myöhemmin hiilestä (sumi). Sumi on perinteinen musta hiilipohjainen pigmentti.

Lamppumustaa voidaan pitää tärkeimpänä japanilaisena maalausaineena.

valkoinen [jap. shi, shiro]

Valkoisiin pigmentteihin kuuluivat lyijyvalkoinen (empaku), kaoliini (hakudo), posliinisavi, simpukankuorivalkoinen ja osterinkuorivalkoinen (gofun).

Toisin kuin eurooppalaisessa taiteessa, Aasiassa kaoliinin ja muiden valkoisten savien käyttö kuvataiteissa oli melko yleistä. Tyypillisesti kaoliinin tapaisia valkoisia savia on käytetty Japanissa secco-maalauksissa, joissa pigmentti sekoitetaan suoraan laastiin. Japanissa valkoisia savipigmenttejä käytettiin yleisesti 1400-1500-luvuille ennenkuin kalsiumkarbonaattivalkoiset (esim. osterinkuorista jauhettu valkoinen gofun) korvasivat ne. Osterinkuorista saatava valkoinen gofun shirayuki- pigmentti onkin ollut valkoisista pigmenteistä tärkein ja arvokkain. Pigmentillä on ollut erittäin tärkeä rooli japanilaisessa taiteessa.

Myös luuvalkoista on käytetty perinteisessä japanilaisessa maalaustaiteessa.

punainen [jap. aka, akai] , vaaleanpunainen [jap. momo]

Beni on perinteinen vaaleanpunainen/punainen pigmentti, benigara tumma ruosteenvärinen, punaruskea pigmentti. Pigmenttiä valmistetaan väriohdakkeesta (jap. benibana) (Carthamus tinctorius). Beni-e -tekniikka: varhaiset mustavalkoiset grafiikanvedokset, johon maalattiin käsin punaiset alueet beni-pigmentillä.
Myös sinooperi (jap. shu) oli arvostettu pigmentti Japanissa. Punainen lyijy (tan), ja punaiset okrat (bengara, benigara) ja ruskeat rautaoksidivärit ovat olleet yleisiä.

Punaista urushi-lakkaa saadaan joistakin sumakkikasveista (mm. (japanin)lakkapuusta Rhus vernicifera ja Rhus succedacea-puusta).

Sappan-puusta ( jap. suo; Caesalpina sappan; suo on viittaa myös puuhun Cercis canadensis, josta myös valmistettiin punaista) saatua punaista ja useista hyönteisistä, mm. kokenillikirvoista, saatua punaista (jap. enji) on käytetty sekä värjäykseen että painatukseen.

Punaisista pigmenteistä kokenillia (shoenji) ja sinooperia (shu, bin) käytettiin myös kankaiden painamisessa.

purppura, violetti

Violettia saatiin sinisten ja punaisten sekoituksesta.

sininen [jap. aigami, ao]

Atsuriittia (gunjo) käytettiin mm. ukiyo-e -tekniikassa; atsuriitista saatiin useita eri sävyjä riippuen siitä, kuinka karkeaksi pigmentti jauhettiin. Preussinsininen (Bero-ai) tuli Japanissa tunnetuksi vasta 1820-luvulla: Japanilaisen maisemagrafiikan läpimurto tapahtui 1830-luvun alussa Hokusain sarjalla Fugaku sanjurokkei. Ensimmäisten noin kymmenen painoksen jälkeen ilmoitettiin, että painamiseen oli käytetty preussinsinistä, ei kasvivärejä. Uuden väriaineen käyttö nosti julkisuutta ja levisi pian myös muihin aiheisiin. Väriä kutsuttiin nimellä aizurie ('indigo-painetut kuvat' tai 'siniset kuvat').
Otsukanvihreä eli glaukoniitti (kairyokuseki) saattaa olla useissa hautamaalauksissa esiintyneen sinisen värin pigmenttimateriaali.

Eri kasveista saatua indigoa ( jap. ai; esim. Polygonum munis) on käytetty sekä värjäykseen että painatukseen.

Aizuri-e - eri sinisen sävyillä tehdyt vedokset

vihreä [jap. midori]

Muinoin käytettyjä pigmenttejä on hieman hankala selvittää, koska japaninkielessä (kuten kiinankielessäkin) sinistä ja vihreää ei kielessä erotettu lainkaan.

Vihreää saatiin sinisten ja keltaisten sekoituksista.

Perinteisessä japanilaisessa maalaustaiteessa malakiittia käytettiin suhteellisen paljon; siitä saatiin useita eri sävyjä riippuen siitä, kuinka karkeaksi pigmentti jauhettiin. Pigmentiksi jauhettiin myös mm. vihreää kloriittia (ryokudeiseki). Otsukanvihreä eli glaukoniitti (kairyokuseki) saattaa olla useissa hautamaalauksissa esiintyneen sinisen värin pigmenttimateriaali.

keltainen [jap. ki], oranssi [jap. daidai]

Keltaista saatiin mm. keltaokrasta (odo). Grafiikkavedoksissa käytettiin mm. kumiguttaa (shio) ja orpimenttia (kio, sekio). Orpimenttia käytettiin myös kankaiden painannassa. Kurkumasta (jap. ukon; Curcuma longa) ja amurinkorkkipuusta (Phellodendron amurense) ( jap. kihada) saatua keltaista sekä on käytetty sekä värjäykseen että painatukseen.

keramiikka

Etenkin zen-teeseremoniaa varten valmistetussa korealaisessa ja japanilaisessa keramiikassa käytetään usein hyvin maanläheisiä värejä. Astioiden on tarkoitus muistuttaa rikkaasta, mutta hiljaisesta luonnosta ja olla silmille harmonisia.

värjäys

Vuonna 603 (läntisen ajanlaskun mukaan) Japassa otettiin käyttöön Kiinasta vaikutteita saanut luokittelu/arvojärjestelmä, jossa huomioon otettiin myös värit pukeutumisessa. Arvojärjestelmän värit olivat musta, valkoinen, keltainen, punainen, sininen ja violetti ja niihin liittyivät tietyt, tarkasti määritellyt materiaalit. Heian-kaudella (794-894) Japani etääntyi yhä kauemmaksi Kiinan vaikutuksesta ja se näkyy myös värjäyskulttuurissa. Kiinassa värit ilmaisivat suoraan aseman hovissa; Japanissa värejä käytettiin hieman toisin. Vaikka esimerkiksi miesten hoviasut oli muuten määrätty tarkkaan, väriyhdistelmiä (jap. kasane no irome ) sai muuttaa vuodenajan, tilanteen tai tunnelman mukaan.

Japanissa oli jo kauan käytetty perinteisiä väreinä mm. värimataran (Rubia tinctoria) tuottamia punaisia sekä indigon (Indigofera) sinisiä, mutta kun vuonna 701 avattiin keisarillinen värjäyslaitos (Naisenshi), käyttöön otettiin myös mm. rusojuuri (Lithospermum erythrorhizon), punapuu (Caesalpinia sappan) ja väriohdake (Carthamus tinctorius).

Värien loisto oli huipussaan Heian-kaudella, mutta sitä seuraavilla Fudzivara-kaudella ja Kamakura-kaudella värien runsaus ja loisto muuttui niukkuudeksi. Värien käytön myötä katosi myös värien tekemisen taito.

Akita Kihachijo on silkkivaate, jonka väriaineena on käytetty kurttulehtiruusua (jap. hamanasu; Rosa rugosa) tai Rhodoendron kaempheri -kasvista (yama tsubaki) saatua väriä. Mitä useammin asua pestään, sen kirkkaammaksi väri käy; siksi monet tästä aineesta valmistetut kimonot ovat kauneimmillaan kolme vuotta sen jälkeen, kun ne on pesty. Vaatteen nimi (Tobi Hachijo, Akita Kihachijo tai Kawari Hachijo) riippuu siitä, mitä väriä vaatteessa on käytetty. 1800-luvun alussa Jinpei Hishinuman valmisti kurttulehtiruusun juurista erityistä ruskeaa väriä (tobi) ja tämän värin vuoksi vaatteesta tuli suosittu mm. Osakassa, Kiotossa ja Edossa.

Ryukyu bingata on (esim. naisten vaattessa käytetty) kirkasvärisesti linnuin tms. koristeltu kangas; bin gate (bin=sinooperi) on kuvio, joka värjätään joillakin indigon sävyillä. Bingata on ainutlaatuinen värjäystekniikka, joka kehittyi Riukiun saarilla ja jolla tehdään edelleen traditionaalista taidetta Okinawan saarilla. Toisen maailmansodan aikana taito katosi lähes täysin, mutta 1950-luvulla sitä alettiin elvyttää. Riukiu oli eristyksissä vuoteen 1879, mutta sen kulttuuri sai vaikutteita sekä Japanista että muualta Aasiasta. Okinawa on suurin Riukiu-saarista (Ryukyu), sijaitsee Kyushun ja Taiwanin välillä. Bingata-tekstiilit värjätään kirkkain keltaisin, punaisin, vihrein ja sinisin värein tärkin (nori) avulla. Kangasta on ruvettu luultavimmin valmistamaan 1400-luvulla. Bingata-kangasta käytettiin Riukiu-dynastian hallitsevan luokan vaatteisiin ja se oli myös kauppatavaraa. Dynastian aikana vaatteen pohjaväri ja kuviointi vaihtelivat statuksen mukaan. Aristokraateilla bingata oli valmistettu silkkikrepistä tai satiinista (rinzu), joissa valkoisella tai vaalean kellertävällä pohjalla oli suuria, monivärisiä kuvioita. Tavallinen kansa käytti asuihinsa puuvillaa ja yksinkertaisempia kuvioita, jotka oli värjätty viidellä värillä tai kahdella (indigolla ja mustalla). Bingitavärjäykseen on käytetty: indigoa (ai, Indigofera), Hypericum erectum -puuta, (jap. suo; bresiljapuuta Caesalpinia sappan) ja myrttiä (jap. yama momo; Myrica rubra). Pigmentteinä käytettiin kokenillia (shoenji), sinooperia (shu), orpimenttia (sekio), intianmustetta (sumi) ja gofunia.

Värjäyskulttuuri vaihteli hieman alueittain. Kitossa käytettiin epäorgaanisia värjäysaineita, Kyushussa orgaanisia värjäysaineita. Japanilaisiin värjäystapoihin kuului miltei kaikki mahdollinen (indigovärjäys, solmuvärjäys, estovärjäys...) Yksi perinteinen japanilainen värjäysprosessi on Shibori (käsinsolmittu, värjätty kasviväreillä mm. indigolla; tarkoittaa useampia erilaisia estovärjäysmenetelmiä). Tekniikkaa on käytetty vanhoissa japanilaisissa tekstiileissä kuten kimonoissa. Shiborin sanotaan kehittyneen 700-luvulla.

Tsujigahana -värjäystekniikka on nykyään melkein kadonnut. Solmuvärjäystyyli keksittiin 1400-luvun alkupuolella - siihen saakka suurin osa kuvioista oli valmistettu kutomalla. Joidenkin lähteiden mukaan värjäystyyli oli käytössä vain sata vuotta, 1500-luvulta 1600-luvulle. Tsujigahana -värjätyistä tekstiileistä tuli ylellisyystuote, sillä värjäystekniikka oli hidas ja monimutkainen. Kun sitten käyttöön tuli helpompia ja yksinkertaisempia värjäystapoja Tsujigahana -värjäyksen käyttö väheni.

Zome tarkoittaa värjäystä. Rzome on vaha-estovärjäystä ja tsutsugaki on pasta-estovärjäystä (muistuttavat indonesialaista batiikkia). Kasuri on tekniikka jossa värjättävä lanka värjätään tietyiltä alueilta ennen kutomista (indonesian ikat). 1400-luvulla kehittyi Itazome-värjäys, jossa värjättävä tekstiili asetellaan taiteiltuna kahden laatan väliin, joista toiseen on kaiverrettu koristekuvio. Muita japanilaisia värjäystapoja ovat mm. kenpozome (Kenpo Yoshiokan kehittämä tummanruskean värjäystapa, 1638), arimatsu-kyukyuri (esiteltiin 1681) ja yuzen (kiotolainen Miyazaki Yuzensai kehitti sen Genroku -kaudella (1688-1704); muodikasta siitä tuli 1730-luvulla).

Hollantilaisilla kauppiailla oli jokseenkin suuri vaikutus Japanin tekstiilikauppaan 1600-luvulla. Kauppiaat myivät intialaisia, kiinalaisia ja kaakkoisaasialaisia tuotteita Japaniin ja ostivat puolestaan Japanista hopeaa ja kuparia. Hollantilaiset kauppiaat myivät kuparin, ostivat Intiasta ja Indonesiasta tekstiilejä, kiinasta myös raakasilkkiä sekä mm. nahkaa, värjäysaineita, lakkaa, lyijyä jne. - osa ostetuista tekstiileistä myytiin Japaniin. Japaniin myytiin myös euroopassa käsiteltyä nahkaa, kirjoja ja 1700-luvun loppupuoliskolla myös eteläafrikkalaista hopeaa (japanilaiset kielsivät 1600-luvulla hopean viennin varastojen ehtyessä). Japanilaisten tekstiileissä näkyi pitkään kiinalaisia vaikutteita, mutta myöhemmin kaakkoisaasialaisten tekstiilien vaikutus näkyi yhä selvemmin kankaiden värityksessä ja kuvioinnissa.

Kusaki-zome viittaa erityisesti värjäämiseen luonnonväreillä. Termi otettiin käyttöön 1930, koska perinteiset luonnonvärit haluttiin erottaa synteettisistä väreistä.

Katso lisäksi: aikajana

punainen [jap. aka, akai], vaaleanpunainen [jap. momo]

Okinawalaiset kutojat ja värjärit ovat kuuluisia taidoistaan. Noin neljänsadan vuoden ikäinen bingata ('punainen sabloni') on yksi kuuluisimmista Okinawalla valmistetuista kankaista. Japanilainen niukka muoto yhdistyy eteläaasialaiseen värikkyyteen. Kankaat värjätään kirkkailla keltaisella, sinisellä, vihreällä ja aina punaisella.

Värimatara (Rubia tinctoria) oli Japanissa perinteinen värjäyskasvi ja myös lääkekasvi. Asuka-ajalla värimatarasta tehtiin vaaleaa punaista. Mataran - ja mataralla värjättyihin vaatteisiin pukeutumalla - uskottiin parantavan ihosairauksia. Myös violettia käytettiin lääketarkoituksiin.



Akane-matarasta (jap. akane; Rubia akane) ja ja rusojuuresta (Lithospermum erythrorhizon) valmistettiin erityistä väriä, jotka käytettiin mm. pienten silkkiliinojen värjäämiseen. Molemmat kasvit kasvoivat villinä Japanissa ja niitä käytettiin värjäykseen viimeistään nara-ajalla. Nanbun feodaaliklaani suojeli kasveja ja värjäyksestä kehittyi teollisuutta, jonka tuotteita vietiin Edoon lahjoiksi keisarilliselle hoville ja shoguneille. Silkkivaatteen värjäystä varten kankaita violettiin lipeässä ja kuivatettiin auringossa (toiko-syyskuun välisenä aikana), shikon zomea varten työ toistettiin 20 kertaa, akame zomea varten 130 kertaa. Prosessin jälkeen kankaisiin ei koskettu vuoteen. Itse värjääminen tapahtui liottamalla solmittuja kankaita isossa ammeessa värjäysliemessä. Prosessi toistettiin vähintään kymmenen kertaa, jonka jälkeen vaatteet kuivatettiin auringossa. Solmujen avaamisen jälkeen vaatteita pidetiin kahdesta neljään vuoteen säilössä, jotta väri 'asettuisi'.

Bresiljapuun sukulaisen, punapuun eli sappanpuun (Caesalpinia sappan; jap. suo), kuivattuja lastuja tuotiin Kaakkois-Aasiasta. Väriliuoksen happamuutta säätelemällä saatiin aikaan erilaisia, valoakestäviä punaisia hyvin helakanpunaisesta tummaan viininpunaiseen.

Kiinassa väriohdakkeen punainen ei kuulunut arvojärjestelmän väreihin - se ei ollut kovin suosittu - Japanissa sen sijaan värijärjestelmä alkoi kehittyä toiseen suuntaan.

Japanista safloria eli väriohdaketta (Carthamus tinctorius; jap. benibana) löytyi viimeistään 600-luvulla; se tuli Kiinan kautta. Safloria pidettiin yleishyödyllisenä kasvina, mutta Japanissa etenkin sen värjäysominaisuuksia kunnioitettiin. Väriohdakkeesta saadaan helposti keltaista ja suhteellisen helposti oranssia. Sillä värjättiin hovin virkamiesten viitat punaisiksi ja karmiininpunaisiksi; monikerroksisia saflorilla värjättyjä silkkiasuja pidettiin myös niiden terapeuttisten vaikutusten vuoksi. Saflorilla värjättyjen alusasujen uskottiin pitävän ihon lämpimänä. Tohokun alueella saflorista valmistettiin esim. Osaen Benibana Tsumugi -väriä, johon saflorin lisäksi käytettiin indigoa (ai, Indigofera), saksanpähkinää (Juglans regia) ja Miscanthus tinctorius -kasvia (kariyasu).
Heian-kaudella Japanissa väriohdakkeesta valmistettiin monimutkaisella prosessilla kirkasta vaaleanpunaista. Tämä kurenai -väri kiellettiin tavalliselta kansalta ja vain keisarinnan suosiossa olevat yläluokan naiset saivat käyttää sitä. Aikanaan syvän tummanpunaisen kurenain on sanottu olleen kultaa arvokkaampaa.

Saflorin siemeöljystä valmistettiin myös huulipunaa, jota käytetiin hääseremonioissa (edelleen joissakin tärkeissä seremonioissa).
Safloria alettiin viljellä Japanissa Muromachi -kauden lopulla. Tohokun alueella safloria kutsuttiin nimellä mogami koka.

Useista hyönteisistä, mm. kokenillikirvoista, saatua punaista (jap. enji) on käytetty sekä värjäykseen että painatukseen.

purppura, violetti [jap. murasaki]

Rusojuuri (jap. murasaki, shikon, murasaki-gusa ['purppuraruoho']; Lithospermum erythrorhizon), kasvaa Japanissa luonnostaan, mutta luultavasti sitä ei käytetty ennen Nara-kautta (710-794). Siitä saadaan kaunista ja valoa kestävää purppuraa, jonka käyttö Heian -kaudella (794-894) sallittiin vain keisarillisen hovin naisille. Muutamissa japanilaisissa lähteissä siihen viitataan sanalla iro (väri), joten voidaan olettaa, että kysymyksessä on ollut kunnioitettu väri.

Victoria Finlayn mukaan japanilaisilla oli myös oma purppurakotilonsa Rapana bezoar, mutta se oli hyvin harvinainen.

-
Kuvat: Okinawan Ai Zomme, courtesy of JapanUpdate.com
sininen [jap. ao]

Japanissa indigo (ai) on aina ollut arvostettu väriaine. Perinteisesti Japanissa on uskottu, että indigon haju karkoitti myrkkykäärmeet ja hyönteiset. Edelleen perinteiset japanilaiset puuvillapyyhkeet värjätään sinisiksi, jotta ne olisivat antibakteerisia.

Indigo on vanhojen kansantekstiilien yleisin väri. Vanhimmat merkit japanilaisesta indigovärjäyksestä löytyvät Nara temppelistä Hryjista noin vuodelta 620, mutta indigon uskotaan tulleen Kiinasta Japaniin jo 100-luvulla. Aluksi indigolla värjättiin sitä varten kaivetuissa maakuopissa, mutta 500-luvulla alettiin käyttää saviastioita. Nara-ajalla (710-794) sen valmistusta rajoitettiin lailla ja indigolla värjättyihin vaatteisiin sai pukeutua vain aristokratia. Myöhemmin indigosta tuli nimenomaan työväestön puvun väri.

Eri kasveista saatua indigoa on käytetty sekä värjäykseen että painatukseen. Yleisimmin maailmalla indigoa saadaan Indigofera -suvun kasveista, mutta Japanissa Polygonum-suvun kasvit ovat yleisempiä. Hokkaidon alueella käytettiin värimorsinkoa (Isatis tinctoria).

Sinivihreää saatiin aikaan värjäämällä indigolla kerran värjätty vaate vielä keltaisella värillä. Alussa indigoa valmistettiin murskaamalla Polygonum tinctoria -kasvin (tadeai, awa-ai) lehtiä vedessä. Näin saatiin aikaiseksi vaalea sininen. 1200-luvulla indigoa alettiin valmistaa käyttämällä sitä (Hakko-date -värjäys, sukumo-värjäys), tekniikan kehittyessä indigovärjäystä (ai-zome) saatettiin tehdä vuoden ympäri.

Sukumo, eli käyneistä indigonlehdistä valmistettu tahna, saadaan aikaan käyttämällä indigokasvin lehtiä. Sukumon valmistajia kutsutaan nimellä ai-shi. Jotta väriä saataisiin irrotettua kasvista, pitää kasviaineksen antaa käydä lämpimässä ja kosteassa seoksessa kolmisen kuukautta. Kolmen päivän välein värin valmistajan täytyy sekoittaa seosta ja lisätä joukkoon vettä. Jos lehdet eivät ole tarpeeksi kosteat, lämpötila ei nouse, eikä seos ala käydä. Seos peitetään riisikasvista valmistetulla korsimatolla. Japanissa monet viljelijät kutsuvat näitä sekoitushuoneita 'makuuhuoneiksi' ja peittävää mattoa 'vuodevaatteeksi'.

Käyttämisvärjäykseen (Hakko-date) on useita ohjeita: alussa tahnamaiseen sukumoon lisätään kalkkia ja lipeää. Puoleen sukumo-seokseen lisätään lipeää, jonka jälkeen loppu sukumo lisätään sekoittaen. Sekaan lisätään sakea, sekoitetaan ja annetaan seisoa 2-5 päivää, jolloin sekaan lisätään kalkkia, lipeää ja 80% lämmintä vettä. Kun pinta muuttuu kiiltävän punapurppuraksi, sekaan lisätään lipeää ja lämmintä vettä. Indigovärjäyksessä Kon-yu-tyyliin käytetään kalkin sijaan simpukankuorimurskaa. [Kai]


-
Kuvat: Okinawan Ai Zomme, courtesy of JapanUpdate.com

Japanissa kuuluisinta ja arvostetuinta on Tokushiman (Shikoku) perinteinen Awa-Ai -värjäys, jossa käytetään Polygonum tinctoria-kasvia. Myös paikkakunnan ai-shi-artesaanit ovat arvostettuja ja perinteisesti värjäykseen käytetään nimenomaan Tokushimassa valmistettuja saviastioita. Okinawalla Motobun kaupunki ja Izumin alue ovat olleet perinteisesti arvostettuja indigovärjäysalueita ja perinnettä arvostetaan edelleen.

Synteettisen indigon maahantuonti alkoi 1898. Vaikka perinteinen kasvi-indigon valmistus vähenikin huomattavasti synteettisen indigon tullessa markkinoille, perinnevalmistus elää edelleen vahvana mm. Sapporon ja Hakodaten alueella sekä indigovärjäyksen perinteisellä alueella, Shikokun saarella. Myös ainujen keskuudessa indigovärjäys on säilynyt vahvana.

Sinistä on saatu myös sinilastusta (Haematoxylon campechianum).

vihreä [jap. midori]

Rusehtava vihreää (uguisu) valmistetaan kakiluumun (jap. kurubo; Diospyros kaki) ja punamyrtin (jap. yama momo; Myrica rubra) sekoituksesta.

Kiinasta teellä (Camellia) värjäys levisi myös Koreaan ja Japaniin. Molemmissa maissa kehitettiin värjäystaitoa pidemmälle, mutta kummassakin maassa tee ei kuitenkaan lukeutunut arvostetuimpiin värjäysaineisiin. Mm. Kyushussa Japanissa on edelleen alueita, jotka ovat kuuluisia huippuun viedystä teellä värjäämisen taidostaan.

keltainen [jap. ki], oranssi [jap. daidai]

Väriohdakkeesta (jap. benibana) saadaan helposti keltaista ja suhteellisen helposti oranssia.



Kurkumasta (jap. ukon; Curcuma longa) ja amurinkorkkipuusta (Phellodendron amurense; jap. kihada) saatua keltaista sekä on käytetty sekä värjäykseen että painatukseen. Kurttulehtiruusu (jap. hamanasu; Rosa rugosa) kasvaa villinä mm. Japanin länsirannikolla. Japanissa kurttulehtiruusua on arvostettu myös sen juurista saatavan keltaisen värin vuoksi.

Keltaista on valmistettu mm. myrteistä (jap. yama momo; Myrica rubra) ja myrtin ja kakiluumun (jap. kurubo; Diospyros kaki) sekoituksesta.

ruskea [jap. chi]

Tummanruskeaa (koge cha) saadaan värjäämällä Sumilax china- ja Raphilolepis umbellata -kasveilla. Alunapuretuksella kasveista saadaan punertavanruskeaa (aka cha).

Itajime on japanilainen 600-luvulla käyttöön tullut kankaanvärjäysmenetelmä: kahden ohuen laudan väliin puristetaan kangas ja kuosit muodostuvat lävistekuvioista.

pukeutuminen

Tanaka kirjoittaa: Asian wealth was often concentrated in temples, ornaments, clothing and textiles, not in land, houses, cars and investments. - Aasialaisittain vauraus keskittyi usein temppeleihin, ornamentteihin, vaatteisiin ja tekstiileihin, ei maahan, rakennuksiin, autoihin tai sijoituksiin. Estetiikka on aina ollut japanilaisille tärkeää ja se heijastuu myös asusteissa.

Muinoin rikkaiden vaatemateriaalina oli silkki, tavallinen kansa valmisti vaatteensa mm. hampusta ja pellavasta. Puuvillaa ja villaa ei tunnettu, ennenkuin niitä tuotiin ulkomailta 1500-1600-luvulla.

Kesäisin sekä miehet että naiset pukeutuvat puuvillasta valmistettuun yukataan. Yleensä sen väreinä on valkoinen ja indigo ja sen kuviot ovat yksinkertaisia.

Modernissa japanilaisessa puvussa yhdistyvät sekä itäiset että läntiset tyylit.

kimono

Japanilaisten kuuluisin vaatekappale lienee kimono, jota on käytetty 600-luvulta saakka. Se on kuitenkin aikojen kuluessa muuttunut paljon: nykyisenkaltainen pitkä, kapea ja obi-vyöllä sidottu kimono otettiin käyttöön myöhäisellä Edo-kaudella (1600-1800-luvut).

Aiemmin kimonon värityksellä ja kuvioinnilla oli suuri merkitys, esimerkiksi punaista ja purppuraväriä sai pitää vain keisariperhe. Nykyäänkin tietyt värit liitetään tiettyihin asiayhteyksiin. Musta on kaikkein 'virallisin' kimonon väri, jota pidetään suruaikana, kun hyvin läheinen ihminen on kuollut. Vain kuollut tai morsian (suree viattomuutensa loppua) saa pitää kokovalkoista kimonoa. Miehet käyttävät yleensä himmeitä vihreitä, sinisiä ja ruskeita, naiset puolestaan kirkkaampia värejä.



Nykyään japanilaisnaiset käyttävät kimonoa vain erityisissä tapauksissa, kuten aikuistumisen seremoniassaan, kihlajaisissaan, mennessään naimisiin ja kuollessaan. Lapsuudesta noin 25 ikään naimattomat naiset pitävät suurikuvioista, kirkasväristä ja pitkähihaista kimonoa (furisode). Hääseremoniassa naisella saattaa olla kimono (furisode), johon on kuvioitu erityisiä hyvää onnea tuottavia kuvioita. Naimisiin mentyään nainen pitää pienikuvioista ja hillitymmän väristä ja lyhythihaista kimonoa.

[Lue lisää kimonoista]

Han-dynastia(200 eaa - 200)

Japanilaiset kopioivat kiinalaisten pukeutumista (kuten myös esim. taidetta). Kankaankudonta alkoi.

Asuka- eli Suiko-kausi (552- 645 (710))

Vuonna 603 prinssi Shotoku jakoi hovin kahteentoista arvoasteeseen - kullekin hovin 'virkamiessäädylle' määrättiin erivärinen lakki, josta kävi ilmi kunkin säädyn arvo, asema ja suhde muihin.

Nara-kausi (710- 794) [(646-793)]

Japanilaiset kopioivat täysin kiinalaisia kaikessa. Vuonna 718 pukeutumiskoodi kopioitiin kiinalaisilta: esim. kaavun vasen reuna piti kietaista oikean yli (kuten Kiinassa).

Heian-kausi (794-1185) [ (794-894), Fudzivara-kausi (894-1192)]

Heialainen ylimystö sovelsi kiinalaista värit ja maailmankaikkeuden yhdistävää viiden elementin teoriaa (On'yodo), mutta lisäksi he alkoivat soveltaa omalaatuista pukeutumisen estetiikkaa. Vaate symboloi suoraan kantajansa persoonallisuutta.

Yläluokan vaurastuessa myös kutominen ja värjäys kehittyivät. Väriyhdistelmien muodostamisesta ja esteettisen harmonian tavoittelusta tuli osa jokapäiväistä elämää. Kausi oli kauneuden ja värikkyyden palvonnan aikaa. Hovipuvussa oli 12 kerrosta ja värien hallinta oli yksi osa pukeutumisen taitoa; silkkivaatteiden alempi kerros näkyi aina enemmän tai vähemmän päällimmäisen kerroksen alta.

Heian-kauden hovinaiselle värien taitava käyttö vaikutti hänen 'maineeseensa', se saattoi joko nostaa kunniaan tai tiputtaa asteikolla alaspäin. Värien havainnointi oli tarkkaa, mm. yhdessä päiväkirjassa huomautetaan, kuinka yhden hovinaisen erään kerroksen väri on astetta liian vaalea. Myöhemmin tietyt väriyhdistelmät saivat omat nimensä, jotka usein otettiin luonnosta. Väriyhdistelmiä tunnettiin yli sata (hovinaisten päiväkirjoissa mainitaan ainakin 170 eri väriyhdistelmää) ja värjäysaineita vuonna 927 ainakin 35.

Väriyhdistelmiä olivat mm. kôbai (vaaleanpunainen luumu, kukkivan luumunkukan vaaleanpunainen väri); yamabuki (keltaruusu; samannimisen japanilaisen kukan kukan väri); hana-yamabuki ('kukkiva keltaruusu'; kirkkaankeltaisen silkkikerroksen päällä rusehtava kerros) jne.

Ju-ni hitoe ('kaksitoista kerrosta') -tarina kertoo, kuinka hovineito hukkui yrittäessään pelastaa lapsikeisaria. Hänen kaksitoista vaatekerrostaan painoivat hänet pohjaan. Yleensä hovinaisella oli 20-40 silkkikerrosta vaatteissaan. Myös hovin miehillä oli useita vaatekerroksia. Joskus vaatteet kovitettiin kasvintärkillä tai lakalla. Olkatoppaukset olivat yleisiä.

Vuonna 1074 pukeutumissääntö vaati, että vaatekerroksia oli oltava viisi.

Yusyku-kudonta alkoi Heian ajalla. Kudontatyylissä kuvioinnilla ja pigmenteillä on tärkeä asema. Raidallisia kuvioita kudottiin tumman ja vaalean violetista ja vaaleasta kellertävästä vihreästä.

Kamakura-kausi

Kamakura -kaudelle ominaista on niukkuus. Heian -kauden vastaisuutta viestittiin kamakura-kaudella myös vaatetuksella. Vaatteet muuttuivat tummemmiksi. Naisilla heian-kauden monikerroksinen silkkivaatetus muuttui pelkkien alusvaatetuksena pidettyjen asusteiden pitoon. Naiset pukeutuivat valkoiseen kosodeen ja punaiseen hakamaan; ko-sode tarkoitti pieniä hihoja vastakohtanaan heian-kauden leveähihaiset hiro-sode tai o-sode.

·samurait

Samuraiden vaatetus oli monimutkainen ja koostui useista eri vaatekappaleista (housut, paita, lannevaate, sukat, sandaalit, säärukset, reisisuojukset, käsivarsisuojukset, hansikkaat...). Vaatteiden lisäksi asustukseen kuuluivat miekat, jotka olivat sekä arvonmerkkejä että aseita.

Maromachi-kausi (1333-1568) [1334-1573; Asikaga (1333-1573)]

Värjäys- ja muu tekstiilikulttuuri oli erittäin korkeatasoista. Naiset pukeutuivat hakamaan ja heidän kaapunsa ulottuivat nilkkaan saakka.

Batiikki esiteltiin Japanissa 1500-luvulla ja sitä tuotiin maahan 1700-luvulle saakka, jolloin japanilaiset alkoivat valmistaa batiikkia itse. Tuotua betiikkia käytettiin kalliissa vaatteissa, kotimaassa valmistettua batiikkia (sarasa) käytettiin mm. alusvaatteissa.

Momojama-kausi (1573-1600, 1615)

Värikkäät, suorastaan räikeät vaatteet tulivat uudelleen muotiin ja runsasta koristelua suosittiin. Vaatteita värjättiin solmuvärjäyksellä ja vahavärjäyksellä, kuviointiin käytettiin lehtikultaa ja maalia, vaatteita kirjottiin.

Edo-kausi (1603(15)-1866(68))

1668 maanviljelijöitä kiellettiin värjäämästä vaatteitaan purppuraiseksi ja muutenkin värjäämiseen tarvittiin lupa. Värjättyjen tekstiilien maahantuonti oli kielletty ja muutenkin maahantuontia rajoitettiin suuresti.

Värjäys ja kudonta kehittyivät aikakaudella. Kiotossa Miyazaki Yuzen kehitti riisitahnatekniikalla valmistettavan batiikin.

Geishat yleistyivät edo-ajalla ja heidän mukanaan kimonoon pukeutuminen ja kimononvärein valinta viriteltiin äärimmilleen. Iki tarkoitti hienostunutta neutraalien värien yhdistelmää.

Meiji-kausi (1868-1912)

Kimono sai nimensä.

 

Japanilainen koulupuku koostuu useimmiten mustasta tai tummansinisestä takista ja siihen sopivasta paidasta, hameesta ja housuista.

kosmetiikka

Heian-kaudelta lähtien naiset värjäsivät kasvonsa valkoisiksi joko riisijauheella tai lyijypohjaisella pastalla. Kulmakarvat nypittiin ja tilalle piirrettiin mustalla, paksulla värillä keinotekoiset kulmakarvat korkealle otsaan.

Muinaisessa Japanissa mustat hampaat olivat korkean yhteiskunnallisen aseman merkki; musta oli muuttumaton väri, joka symboloi muuttumattomuutta ja pysyvyyttä. Sekä miehet että naiset mustasivat hampaansa. Tapaa kutsuttiin nimellä ohaguro (mustat hampaat) ja se oli erityisen suosittua 1700-luvulta 1800-luvun lopulle. Hampaat mustattiin aineella jota saatiin liuottamalla rautaoksidia hapossa. Hampaiden mustaaminen piti toistaa muutaman päivän välein.



Japanissa tatuointi, irezumi, on ollut arvostettua taidetta. Suosionsa huipulla se oli 1600-1700 -luvuilla. Vartaloa ei sinänsä pidetty kauniina - tatuoimalla ihoon kauniita kuvioita, vartalosta tuli kauniimpi. Hokkaidolla elävät ainu-naiset tatuoivat usein 'viikset' ylähuultensa päälle. Tavalla ei niinkään ole kosmeettista merkitystä, vaan sillä suojaudutaan pahoilta hengiltä.

Geishan kasvot maalattu valkoisella ja vaaleanpunaisella, huulet karmiininpunaisella. Omien hiuksien päälle asetetaan tumma peruukki ja yllään geisha pitää kimonoa.

Edo-ajan lopulla saflori (Carthamus tinctorius) oli suosittu sekä värjäys- että ehostusaineena (Kyo Beni, 'kiotonpunainen'). Saflorin siemeöljystä valmistettiin myös huulipunaa, jota käytetiin hääseremonioissa (edelleen joissakin tärkeissä seremonioissa).

[Lue lisää kosmeettisista väreistä]
[Lue lisää tatuoinneista]
Lähteitä / lukemista
Hradil, David & Grygar,Tomas & Hradilova, Janka & Bezdic?ka, Petr Clay and iron oxide pigments in the history of painting. Applied Clay Science 22 (2003) [sciencedirect.com | 06X03]
Knickerbocker, David Get your hands dirty with Ai Zomme. JapanUpdate.com 27II03 [www 30XII03]
Tanaka, Yoku A comparative study of textile production and trading from the beginning of the 16th century to the end of the 19th century. 1994; The Hosei University bulletin, February 1995 [lian.com/TANAKA | 8VII04]
Konyu. Japanese Traditional Indigo Dyeing [www.dento.gr.jp/konyu | 30XII03]
Okinawa's Dyed And Wowen Textile. Okinawa Prefectural Government [www.wonder-okinawa.jp | 30XII03]