tatuointi

[englanti tattoo]
Sana tatuoiminen tulee tahitinkielestä - tatu tarkoittaa piirtämistä.

[katso myös kosmetiikka]


yleistä
Japani
Polynesia
Pohjois-Amerikka
Afrikka, Egypti
Pohjois-Eurooppa
Keski-Aasia

Yleistä

Tatuoinnilla on pitkät perinteet. Egyptiläiset tunsivat tatuoinnin taidon jo 5000 vuotta sitten ja keltit 3000 vuotta sitten. Tatuointi on yleistä kaikissa maanosissa; pisimmälle tatuointikulttuuri on kehittynyt Ison valtameren saarilla Uudessa Seelannissa, Marquesas-saarilla ja Japanissa. Afrikassa ja Australiassa ja tummaihoisten kulttuureista arpitatuointi on usein yleisempää kuin pigmenttitatuointi.

Tatuoinnilla on usein esteettistä merkitystä varsinkin länsimaissa, mutta 'tatuointikulttuureissa' ihoon tatuoituja kuvia on tehty suojelumerkityksiin tai tatuointi on liittynyt initaatioriitteihin - niiden esteettinen merkitys on ollut vain toissijainen. Tatuoinnin negatiivisiin puoliin kuuluu mm. sen käyttö 'polttomerkkinä' (esim. juutalaisten merkintä keskitysleireillä).

Vielä parikymmentä vuotta sitten tatuoinnit olivat länsimaissa suhteellisen harvinaisia - tatuointi yhdistettiin helposti kapinallisiin ja kovanaamoihin ja suttuisissa vankilaoloissa tatuoituihin rikollisiin. Itseasiassa tatuointi ei ole aina ollut kovin halveksittua läntisessä kulttuurissakaan: mm. Winston Churchilin äidillä, Venäjän tsaari Nikolailla ja Englannin kuningas Yrjö V:llä oli tatuointi. Nykyiset länsimaiset tatuointiliikkeet, etenkin Pohjoismaissa, ovat siistejä ja hygienisiä ja tatuoinnista puhutaan 'ihotaiteena'.

Japani

Suurin ero japanilaisen ja länsimaisen tatuoinnin välillä näkyy väreissä: siinä missä länsimaiset tatuoinnit ovat värikkäitä, Japanissa on aina ollut tärkeämpää muoto ja varjostus.

Monissa Japanin paleontologisen ajan (10 000 - 300 eaa) savifiguureissa on viittauksia tatuointiin. Kiinalaisten lähteiden mukaan tatuoinneilla oli suuri merkitys jo varhaisessa japanilaisessa yhteiskunnassa. Ne liittyivät rituaaliseen toimintaan, mutta myös määrittivät yhteiskunnan hierarkisuutta. Kiinalaiset pitivät itse tatuointia barbaarisena tapana. Konfutselaisessa maailmankatsomuksessa tatuointia pidetään ihmisruumiin rikkomisena. Se on tapa, jolla erotetaan rikolliset muusta kansasta. Kun Kofun-aikana (300-600) kiinalaiset vaikutteet alkoivat tulla Japaniin, myös japanilainen tatutointi alkoi muuttua. Keski-Japanin eliitti alkoi suhtautua itäisen Japanin tatuoituihin emisheihin kielteisesti - tatuointiensa vuoksi heitä alettiin pitää barbaareina. Kiinalaisten tatuointikielteinen ajattelutapa alkoi levitä myös Japaniin: kronikoissa on maininta kasvo- ja vartalotatuoinnin käyttämisestä rankaisukeinona. Joidenkin tietojen mukaan tatuointi rankaisukeinona otettiin käyttöön 1720. Tatuointi alettiin liittää rikoksiin ja rikollisuuteen. Myöhemmin tatuoinnit rajautuivat alemmille kaupunkilaisluokille: käsityöläisille, rakennustyöläisille, palvelijoille... Tatuointeja suosivat myös kaupunkien palomiehet.

Edo-ajalla (1600-1868) tatuointeiin liitetty negatiivinen ajattelutapa laajeni, mutta juuri tuolla kaudella tatuointi alkoi kehittyä taiteeksi. Tatuointi, irezumi, oli suosionsa huipulla 1600-1700 -luvuilla. Siihen aikaan varakkailla kauppiailla ei ollut oikeutta pitää kalliita kankaita, jotka oli varattu vain aristokratialle. Vastapainoksi he (piilo)tatuoivat itsensä. Irezumi -tatuoinnin valmistuminen vei aikaa kahdesta viiteen vuoteen ja sen kokonaishinta oli kallis. Tatuoijien asiakkaina oli työläisiä, prostituoituja, näyttelijöitä - ja ajoittain yläluokan kauppiaita.

Suuresti tatuoinnin uuteen nousuun vaikutti populaarikulttuurin keskittyminen 'kelluvaan maailmaan' (ukiyo-e), kaupunkien viihdekeskuksiin, joista aristokraattinen ja muu yläluokka pysytteli selvästi erillään. Puukaiverrukset kuvasivat alaluokan kaupunkielämää: huvittelua ja prostituutiota ja puukaiverruksella (ukiyo-e) ja -kaivertajilla olikin suuri vaikutus tatuoinnin kehittymiseen. Juuri puukaiverrusten tekijät alkoivat tehdä myös tatuointeja. Tatuoinnit olivat yleisiä kaupunkien huvittelukeskuksissa.

Aikakaudella hallinnut Tokugawa bakufu piti tatuointia rangaistuksena, eikä halunnut, että sitä harjoitetaan yleisesti. Tatuointi oli kielletty muualla kuin huvittelukeskuksissa Meiji-kaudelle saakka (1868). Meiji-kauden alkaessa Japanin hallitus pelkäsi länsimaiden pitävän tatuointia barbaarisena tapana, joten se kiellettiin kokonaan. Kiellosta huolimatta tatuoinneista viehättyneet länsimaalaiset antoivat tatuoida itseään. Vasta vuonna 1948 tatuointi laillistettiin Japanissa. Tähän oli suurelta osin syynä USAn painostus: monet sotilaat halusivat matkamuistokseen tatuoinnin.

1800-luvulla tatuoinnit tehtiin neuloilla, jotka oli kiinnitetty bamburuokoihin, kastettiin musteeseen ja paineltiin ihoon tebori-tekniikalla ('käsin kaiverrettu'). Näitä ilman koneita tehtyjä tatuointeja (horimono) kunnioitetaan edelleenkin. Ne koostuvat kolmesta elementistä: rajauksesta (sujibori), sävytyksestä (bokashi) ja punaisesta väristä (shu). Aikoinaan tebori-tatuointeja käyttivät mm. taiteilijoille työskentelevät puun kaivertajat.

Tatuointi on ollut erityisen perinteikästä Hokkaidolla ainujen joukossa ja Ryukyu-saarilla (ja mm. Taiwanissa), jossa tatuoiminen on säännöllisesti harjoitettu rituaali. Hokkaidolla elävät ainu-naiset tatuoivat usein 'viikset' ylähuultensa päälle. Tavalla ei niinkään ole kosmeettista merkitystä, vaan sillä suojaudutaan pahoilta hengiltä. Toisen lähteen mukaan ainu-kulttuurissa naisten suunympärystö tatuoitiin aikuiseksi tulemisen merkiksi.

Tatuointipigmentteinä käytettiin riisipastaan liuotettuja mineraali- ja kasvipigmenttejä. Tatuointimusteet rajoittuivat pitkään mustaan ja harmaaseen. 1800-luvulla musteita valmistettiin hiilimusteesta ja nokiväristä (sumi; erityisen suosittu sakura-sumi (kirsikankukka), jota on valmistettu Naran kaupungissa samalla tavalla viimeiset 400 vuotta), sekä kadmiumpohjaisesta oranssista tai punaisesta väristä. Kadmiumvärejä käytettiin vielä 1950-luvullakin. Kadmiumvärit ovat myrkyllisiä ja niitä voi ottaa vain vähän kerrallaan; sodan aikana Japanissa itsensä tatuoittaneet amerikkalaissotilaat ovat kertoneet kuumeesta, joka usein seurasi tatuoinnin ottamista.

Ajan myötä sumi-väri muuttuu iholla syväksi turkoosinväriksi. Noin 20-30 vuoden kuluttua sumi uudelleentatuoidaan (sarai) värin ja sävyn rikastamiseksi.

Nykyään käyttöön on otettu 'terveellisempiä' värejä ja suosituimpia sävyjä ovat turkoosi, tummansininen, keltainen ja purppura.

Tatuoijan (horishi) ammatti on melko arvostettu ja koulutus siihen kestää viitisen vuotta. Tatuoijan oppiin ei kuulu vain raakaa piirtämistä, vaan hänen pitää myös tuntea tavat, kulttuuri, kansanrunous, uskonko, hygienia, kalligrafia...

Polynesia ja muut Tyynenmeren saaret

Papua Uudessa-Guineassa jotkut saaren asukkaat tatuoivat murrosiässä sukupuolielimensä ja reisialueensa seksuaalisen kypsyyden, kauneuden ja itsenäisyyden merkiksi.

Tahitilla tatuointipigmenttejä valmistettiin mm. poltetuista kookospähkinän kuorista.

Maorit sekoittivat mustaa väriä mm. poltettujen katepillarien ruumiista ja öljystä (pyhiin mokoihin).

Pohjois-Amerikka

Pohjois-Amerikan intiaaneilla tatuoinnit olivat yleisiä sekä miehillä että naisilla ja joskus tatuoinnit peittivät koko ruumiin. Yleisin väri vartalon maalauksessa ja tatuoinneissa oli punainen. Jotkut heimot laittoivat tatuointeihinsa hämähäkin seittejä ja poltetun saniaisen tuhkaa.

Egypti

Muinaisessa Egyptissä tatuoinnilla oli hieman eroottinen sävy - prostituoidut olivat usein tatuoituja. Egyptiläisissä juhlissa esiintyi usein laulavia ja tanssivia viihdyttäjiä, joilla oli tatuointeja mm. säärissään, käsissään, poskissaan, rinnoissaan ja reisissään. Jopa nenissään. Yksi tatuoinnin suosittu aihe oli syntymänjumala Bes, joka liitettiin myös hedelmällisyyteen ja seksuaalisuuteen.

Afrikka

Berberit ovat pohjoisafrikkalaisia haamilaisia kansoja, jotka asuivat lähinnä Marokon, Algerian ja Tunisian alueilla. Arabit valloittivat useita berberialueita 700-luvulta lähtien. Berberikansojen uskomukset ovat osin sekoittuneet islaminuskon kanssa ja islaminuskon vuoksi joitakin berberitapoja on jouduttu kiertämään. Islam ei esimerkiksi salli tatuointia, mikä on ollut monien berberinaisien perinteinen tapa koristella itseään ja merkitä itsensä 'suojelevilla merkeillä'. Sen sijaan naiset ovat kirjoneet suojaavia kuvioita kankaisiinsa ja hennanneet iholleen; morsiamen hennalla piirrettävät merkit ovat samoja suojaavia merkkejä, joita aiemmin käytettiin tatuoimalla. Sekä hennakuviolla (tai tatuointikuviolla) että sijoituksella on merkityksensä. Suojaavat merkit ruumiin aukkojen lähistöllä estävät pahoja henkiä asettumasta ruumiiseen. Koristelut käsissä ja sormissa tuovat koko vartaloon hienostuneisuutta. Rintojen lähellä kuviot edustavat sensuaalisuutta, kuviot nilkoissa tai käsissä suojaavat 'pahalta silmältä'.

Mustassa Afrikassa tatuointi on usein tehty ns. arpitatuointina - värit eivät erotu niin hyvin mustasta ihosta.

Pohjois-Eurooppa

Nuorin tatutointitavoista lienee ompelutatuointi, jossa noettu lanka vedetään ihon alitse. Tapaa on käytetty mm. Siperiassa ja eskimoiden keskuudessa.

Myöhemmin mm. merimiehet saivat aikaan sinistä väriä nokea käyttämällä: vaalealla iholla se vaaleni usein siniseksi. Jopa ruutia on käytetty tatuoimiseen.

Keski-Aasia

1900-luvun alkupuolella Altain vuoristosta, Ukokin tasangolta löytyi muinainen hauta, jossa makasi hyvin säilynyt naisen ruumis, ns. Ukokin prinsessa. Naisen kädet oli tatuoitu sinisillä kuvilla olkapäistä ranteisiin.