-

indigo, indigosini, intiansininen, pyttysininen

[englanti indigo, saxony blue; synteettinen blue no. 201, lithosol deep blue B · saksa Indigoblau · ruotsi indigoblått · norja indigo · latina indicum · ranska anil · portugali anil · espanja indigo (= 'intialainen'), ail · italia indago, indaco naturale, indaco artificiale, indaco Baccadeo, indaco color rame, indaco del Bengala, indaco della Carolina, indaco del Messico, indaco di Giava, indaco fiore, lulacin, tinta indaca · kreikka indicon (= 'Intiasta') · unkari indigkk · tsekki indigove modrá · puola indygo · manksi plooreenagh · japani ai, aniil · intia nilah tumma- tai mustasävyinen indigo) · tiibet ram · mandingo gara · azteekit xuiquilitl · ketsua ankas · aymara quesa, larama, sajuna]

Muinaisessa Egyptissä indigoa kutsuttiin nimellä n-tinkon, Kiinassa indigokasvin nimi on ollut lan coa, Japanissa ai, seitai ja aibana, Arabiassa an-nil. Myös Meksikon alkuperäiskultuurien intiaanit tunsivat indigokasvin mm. nimillä matlalli, texotli, oxoxovic ja pitzahoac

[luonnon indigo NB1, CI 75780 | synteettinen indigo PB66, vat blue 1, D&C Blue 6, CI 73000]

Syvä tummansininen

Keinotekoinen C9 H7 NO4

Indigotiini (C16H10N2O2) tai uroksantiini (indikaani (väritön glykosidi), indican, uroxanthin; C8H6NSO4K)

Jauhemuodossaan pinnaltaan kuparikiiltoinen jauhe. On erittäin kestävä: ei liukene veteen, tavallisiin orgaanisiin liuottimiin, happoihin tai emäksiin - mutta vain kohtalaisen hyvä valonkesto. Syvä, transparentti väriaine. Luonnonindigo sisältää raakana myös muita väriaineita, mm. indigopunaa.

Indigo on kymmenissä kasveissa, mutta kaikissa ei kuitenkaan niin paljon, että väriainetta voitaisiin hyödyntää. Indigosinistä on valmistettu mm. Indigofera -kasveista ('aidosta indigosta') sekä eurooppalaisesta värimorsingosta (Isatis tinctoria), jossa indigoa on värittömänä indikaanina. Kasveista valmistettua indigosinistä on valmistettu aikojen alusta saakka, mutta synteettinen indogo tuli markkinoille vasta 1897. Luonnonindigon ja synteettisen indigon sävy yleensä vaihtelee hieman, koska luonnonindigo sisältää yleensä myös muita väriaineita kuten indirubiinia ja indigokeltaista.

Kasveista valmistettaessa niiden sisältämä indikaani hajoaa happojen vaikutuksesta rypälesokeriksi ja indoksyyliksi. Indigoksi indoksyyli muuttuu heti päästyään hapen kanssa kosketuksiin. Indigo on siis kyyppiväri. Indigoa valmistettaessa värikyyppi muuttuu sinisestä kellanvihreäksi; kyyppivaiheessa olevasta indigosta käytetään nimitystä leukoindigo. Nykyään väriaineen liuottamiseen käytetään natriumhydrosulfaattia.

Japanissa väriaineen valmistukseen on käytetty useita tapoja, joista tunnetuin lienee sukumo: kun lehden on kuivattu, niihin roiskitaan vettä ja jätetään käymään. Myöhemmin lehdet hakataan pastaksi (aidama), johon sekoitetaan kalkkia ja vettä; myöhemmin myös puun tuhkaa.

Indigokasveja

Uren 1857-luvulla julkaistussa kirjassa A Dictionary of Arts, Manufactures, and Mines mainitaan indigokasveiksi Indigofera tinctoria (kirjan mukaan laadultaan keskinkertainen, mutta suurissa määrin viljelty lajike mm. Bengalissa, Malabarissa, Madagaskarilla); Indigofera disperma (korkealaatuinen indigolajike, jota viljeltiin Itä-Intiassa ja Amerikassa ja josta saatiin Guatimala indigo-nimellä myytyä indigoainetta; nykyinen nimi Indigofera caroliniana); Indigofera Anil (Intiassa ja Amerikassa viljelty lajike, nykyään Indigofera suffruticosa); Indigofera Argentea (Afrikassa viljelty lajike, josta saatiin vain vähän indigoa, mutta se on laadultaan erinomaista); Indigofera Pseudotinctoria (viljelty Itä-Intiassa); Indigofera Glauca (egyptiläinen ja arabialainen lajike). Lisäksi Ure mainitsee useita muita indigofera-lajikkeita: cærulea, cinerea erecta, hirsuta, glabra; sekä itäintialaisen Nerium tinctorium (Wrightia tinctoria); Euroopassa viljellyn värimorsingon (Isatis tinctoria; sekä Polygonum tinctorium-kasvin.

Lisäksi indigoa on saatu monista muista kasveista, kuten Baptisia, Cestrum hediondinum, Lonchocarpus cyanescens ja · Strobilanthes

historia

Luonnonindigo on tunnettu kauan; kenties vanhin tunnettu orgaaninen väriaine. Lähes kaikissa vanhoissa kulttuureissa opittiin käyttämään jotakin indigoa sisältävää kasvia. Indigo on ollut samalla käytännössä ainoa luonnon sininen värjäysaine.

Euroopassa indigoa valmistettiin värimorsingosta (Isatis tinctoria) jo neoliittisella ajalla.

Thebasta on löydetty indigolla värjätty asuste ajalta n. 3500 eaa. Herodotus mainitsi teksteissään (n. 450 eaa) indigon käytön Välimeren alueella. Roomalainen Plinius vanhempi (ensimmäisellä vuosisadalla) raportoi kirjoituksissaan egyptiläisten värjäreiden käyttävän mm. indigoa ja kermestä - väriaineet olivat hyvin tuttuja myös muille antiikin ajan Välimeren seudun kansoille. Luultavimmin kreikkalaiset ja roomalaiset käyttivät myös indigosta valmistettuja pigmenttejä.

Eri indigofera-kasveja kasvatettiin Intiassa ja Kiinassa hyvin aikaisin, luultavammin paljon aiemmin kuin Euroopassa. Marco Polo kertoi 1200-luvulla indigon (endego) käytöstä Intiassa, mutta intialaisissa vanhoissa käsikirjoituksessa sen käytöstä on mainittu jo 300-luvulla eaa. Edelleenkin Intiassa on indigovärjäreiden kasti nilar - sanskriitinkielinen sana nila viittaa sekä siniseen väriin että indigokasviin.

Keskiajan Euroopassa tärkein indigosininen saatiin värimorsingosta (Isatis tinctoria). Kaukainen intialainen indigo (Indigofera) kyllä tunnettiin, mutta sen kuljetus oli hidasta ja kallista. Värimorsinkokaupassa liikkui paljon rahaa ja se oli huomattava elinkeino mm. Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Englannissa värimorsinko (Isatis tinctoria) oli 1400-luvulla toiseksi tärkein tuontituote; englantilaisen tekstiiliteollisuuden nousu heijastui suoraan myös värimorsingon nouseviin tuontilukuihin. Intiasta saatavaa Indigofera-indigoa käytettiin melko paljon Italiassa jo keskiajan jälkeen, mutta sen käyttö Euroopassa ei kuitenkaan ollut kovin runsasta verrattuna värimorsingon käyttöön. Vasta kun meritiet Intiaan ja Amerikkaan sitten aukesivat ja ulkomaan indigo muuttui edullisemmaksi ja osoittautui helpommaksi käyttää, värimorsinkoa viljelevää Eurooppaa kohtasi kriisi ja tuonti-indigon - paholaisen värin - käyttöä yritettiin kaikin voimin estää. [ Lue lisää: värimorsinko - Isatis tinctoria ja Indigofera]

Portugalilaiset ja hollantilaiset kauppiaat alkoivat tuoda indigoa (Indigofera) Intiasta Eurooppaan toden teolla 1700-luvulla. Yritykset rajoittaa tuonti-indigon käyttöä valuivat hiekkaan ja värimorsingon käyttö syrjäytyi. Englantilaisilla, ranskalaisilla ja espanjalaisilla ei ollut tarpeeksi hyviä kauppayhteyksiä Intiaan pysyäkseen uudessa indigokaupassa mukana, mutta uudet Amerikan siirtomaat mahdollistivat viljelyn ja maat eivät joutuneet täysin Portugalin ja Hollannin armoille. Lukuunottamatta Saksaa, jolla ei ollut siirtomaita, johon olisi voinut indigon viljelynsä lykätä. Saksan indigotalous romahti värimorsingon katoamisen myötä, mutta pari sataa vuotta myöhemmin Saksa hankki itselleen ylivoimaisen indigoherruuden synteettisellä indigolla.

Samalla vuosisadalla indigoa alettiin viljellä myös Pohjois-Amerikassa. Indigo oli Pohjois-Amerikan käytetyin väriaine 1700-1800-luvuilla, vaikka ei olekaan maanosan alkuperäinen kasvi. Ensimmäinen merkintä indigon kasvattamisesta Pohjois-Amerikan maaperällä löytyy vuodelta 1649, mutta vasta 1730-luvun lopulla Etelä-Carolinassa indigoa alettiin viljellä laajamittaisesti - indigoa riitti vientiin saakka. Pienimuotoisemmin indigoa viljeltiin mm. Georgian ja Louisianan osavaltioissa.

Myös mayojen sininen oli indigopohjainen. Toisin kuin Pohjois-Amerikassa, Etelä-Amerikassa kasvaa luonnostaan useita indigoa sisältäviä kasveja. Mayat valmistivat sinistä sekoittamalla indigoa mm. kalkkiin tai saveen (palygorskite) ja näin saivat aikaan vaalean turkoosihtavan sinisen, mayasinisen, joka kestää paremmin valoa kuin kasvista suoraan saatava sininen väriaine. Väriä käytettiin mm. keramiikan koristeluun ja seinämaalauksiin ennen Eurooppalaisten tuloa Meksikoon. Indigoa käytettiin myös tekstiilien värjäysaineena ja azteekit käyttivät sitä myös kosmeettisena aineena. On mahdollista, että azteekkien tummansininen väriaine tlaceuilli on samaa ainetta kuin indigokasvin xuiquilitl (xiquilite, iquilite) väri - siis indigoa. 1700-luvulla indigosta kirjoittanut M. De Beauvais Raseau mainitsee intiaanien käyttäneen tlauhoylimihuitl -väriä mm. hiustensa värjäämiseen tummemmiksi. Azteekit käyttivät indigoa myös lääkkeenä, palvoivat sitä ja maalasivat sillä ihmisuhrinsa ennen uhrausta.
Eurooppalaiset löysivät Amerikasta useita voimakasta väriä luovuttavia värjäyskasveja ja myös eteläamerikkalaisesta indigolajikkeesta Indigofera suffruticosa tuli tärkeä vientikasvi. Siirtomaavallan aikoihin indigoa valmistettiin Guatemalassa, josta sitä vietiin Amerikan maihin ja Espanjaan.

-
Kuva: Okinawan Ai Zomme, courtesy of JapanUpdate.com

Japanissa on uskottu, että indigon haju karkoittaa myrkkykäärmeet ja hyönteiset. Vanhimmat merkit japanilaisesta indigovärjäyksestä löytyvät Nara temppelistä Hryjista noin vuodelta 620, toisten tietojen mukaan (kiinan)indigon (Polygonum tinctoria) käyttö tuli Japaniin Kiinasta jo 400-luvulla tai jopa 100-luvulla. Nara-kaudella (710-794) indigoa sai käyttää vain aristokratia. Kamakura-ajalla (1192-1333) samuraiden suosioon nousivat indigolla tummansiniseksi, lähes mustaksi, värjäytyt asusteet. Muromachi-ajalla (1336-1573) kehitettiin sukumo-värjäystapa (Hakko-date -värjäys; käyttämällä värjääminen) - tekniikan kehittyessä indigovärjäystä saatettiin tehdä vuoden ympäri. Edo-aikana, puuvillan yleistyessä samalla indigo-sinisestä tuli myös tavallisten ihmisten yleisesti käyttämä väri.

Indigovärjäyksen alkuvaiheissa väri tartutettiin kankaaseen hieromalla indigolehtiä suoraan kankaalle, hieman myöhemmin sitä valmistettiin murskaamalla Polygonum tinctorium -kasvin (tadeai) lehtiä vedessä. Näin saatiin aikaiseksi vaalea sininen. Nara-kaudella (710-794) kehitettiin erilaisia tapoja käyttää lehtiä; niitä esimerkiksi sullottiin saviastioihin. Indigo-teollisuus loppui myös Japanissa synteettisten väriaineiden esittelyn myötä 1900-luvulla. Perinnevalmistus elää edelleen vahvana mm. Sapporon ja Hakodaten alueella sekä indigovärjäyksen perinteisellä alueella, Shikokun saarella. Myös ainujen keskuudessa indigovärjäys on säilynyt vahvana.

Indigovärjättyjä vaatteita on käytetty Japanissa luultavimmin enemmän kuin mitään muuta väriä ja indigoväreistä tummansininen lienee ollut suosituin. Tummansininsen värjäreitä kutsuttiin nimellä ko-ya. Tummansinisiä vaatteita meni ajoittain niin paljon, että syntyi fraasi 'ko-ya joka pukeutuu valkoiseen' - värjäreillä oli niin kiire, etteivät he ehtineet värjäämään omia vaatteitaan.

 

Keinotekoista indigoa valmistettiin useilla eri tavoilla (1870 Baeyer ja Emmerling, 1878 Suida, 1878 (1880) Baeyer, 1882 Baeyer ja Drewsen, 1890 Heumann), mutta vuoteen 1897 synteettisen indigon valmistuksen kustannukset olivat luonnontuotetta kalliimmat. Ensimmäinen hinnaltaan edullinen keinotekoinen indigo tuli markkinoille indigo pure -nimellä 1897 [Badishe Anilin Soda Fabrik; Adolf von Baeyer]. Adolf von Baeyer oli valmistanut synteettistä indigoa jo 1880, mutta teollisessa käytössä kustannukset olisivat olleet kalliit.

Synteettinen indigo patentoitiin 1907.

Synteettisen indigon keksimisellä oli valtava vaikutus värjäysteollisuuteen: luonnonindigon viljely romahti kaikkialla maailmassa. Synteettisen indigon keksimisen jälkeen (1897) siirtomaiden indigonviljelijät niin Intiassa kuin Karibiallakin joutuivat heitteille. Saksa nousi johtavaksi indigokauppiaaksi ja mm. Marseillen merikauppa, joka oli ollut kokonaan Ranskan indigokaupan varassa, tuhoutui täysin.

Indigoa on käytetty ja käytetään edelleen pääasiassa kankaiden värjäämiseen. Värimorsingosta sekä Indigofera-suvun kasveista saatua indigoa on käytetty myös maalauspigmenttinä. Värimorsingosta saatua indigoa käytettiin pigmenttinä 1600-luvulle saakka, jolloin sen korvasi (pääosin Bengalista tuotu) indigo. Synteettinen indigo ei ole maalipigmenttinä kestävä, eikä sitä käytetä taiteilijaväreissä. Sen sijaan indigoa on käytetty musteissa.

Indigolla on yksi tunnetuimmista värjäysaineista ja tärkeimmistä perinneväreistä mm. Afrikassa (etenkin Länsi-Afrikassa) ja Intiassa ja sen naapurimaissa. Afrikassa etenkin Nigerian jorubat ovat olleet kuuluja indigovärjätyistä vaatteistaan - indigoa viljeltiin ukkosenjumalan kunniaksi.

Lisää indigon käytöstä ja historiasta tuontirajoituksineen mm. Indigofera, Isatis tinctoria ja Polygonum tinctoria -sivuilta.

nimiä

Indigo brown ruskea pihkainen aine, jota löytyy raakaindigosta.

Indigo green on indigosta saatavaa vihreää, indigo purple indigosta saatavaa violettia, Indigo yellow indigosta saatavaa keltaista.

Indigokarmiini - Kun indigoa oltiin opittu valmistamaan keinotekoisesti ja sen rakenne tunnettiin, kemiallista kaavaa muuttamalla aikaansaatiin myös muita väriaineita. Indigopunaista valmistettiin korvaamalla indigomolekyylin kaksi typpiatomia rikkiin. » lue lisää

Indirubiini on indigonvalmistuksen sivutuote » lue lisää

Intense blue on indigolakan variaatio. Sillä tarkoitetaan myös ftalosyaanisinistä.

Sukumo (japani) nimitys indigolehdistä, jotka on poimimisen jälkeen muotoiltu keoiksi ja jätetty käymään. Värjäysainesekoitus valmistetaan sekoittamalla kerroksittain vettä, tuhkaa ja sukumoa.

Turkey blue - "turkinsininen" on ollut nimitys syvälle indigovärille, jonka valmistuksessa on apuna käytetty orseljia. Maininta väristä löytyy mm. kirjasta The London Encyclopædia vuodelta 1839.

Synteettisen indigon myyntinimiä ovat mm. Cystoceva, Indigo Ciba (SL), Indigo J | N | NAC | NACCO | P | PLN | VS, Indigo Powder W, Indigo Pure BASF (Powder K), Monolite Fast Navy Blue BV, Vulcafix Blue R, Vulcafor Blue A, Vulcanosine Dark Blue L, Vulcol Fast Blue GL, Vynamon Blue A, 11669 Blue

käyttö

Luonnonindigoa voidaan käyttää mm. tempera- ja öljymaalauksessa, mutta ennen kaikkea se on värjäysväri. Ei suositella mm. freskomaalaukseen.

muuta

· Preussinsininen on saanut nimensä Preussin alkujaan värimorsingolla värjätyistä vaatteista. Lue lisää: värimorsinko - Isatis tinctoria

· Armeijat olivat 1600-luvulta lähtien suuria indigon kuluttajia. Lue lisää: Indigofera

· Joissakin Keski-Euroopan maissa 'sininen' ja 'juopunut' on liitetty toisiinsa. Lue lisää: värimorsinko - Isatis tinctoria

· Tuonti-indigon käyttöä rajoitettiin - jopa kuolemantuomion uhalla. Lue lisää: Indigofera

· Indigonsininen on farkkuväri. Lue lisää: Indigofera

· Bhutanissa raskaana oleva nainen ei ole saanut mennä indigoväriliemen lähettyville, ettei 'vauva veisi sinistä'

· Marokossa Atlasvuorilla eläneet värjärinaiset ovat uskoneet, että indigoväriliemi käy nopeammin, mitä pahempia valheita suustaan päästelee.

· Purple urine bag syndrome eli PUBS on harvinainen, katedreja käyttävillä ihmisillä (pääasiassa naisilla) ilmenevä syndrooma, joka tunnistettiin ensi kerran 1978. Tuolloin ureassa esiintyy bakteereja, jotka muuttavat virtsassa luonnollisesti esiintyvän indoksyylin indigoksi tai indirubiiniksi. Vastasyntyneillä vastaavanlainen perinnöllinen syndrooma (blue diaper syndrome) saattaa ilmetä sinisinä vaippoina, kun bakteerit muuttavat indoksyylin indigoksi.


Katso lisätietoja indigon käytöstä värjäysaineena Indigofera -sivulta.

Katso myös: tekhelet

Lähteitä / lukemista
Delamare, François & Guineau, Bernard Colors. The Story of Dyes and Pigments. Discoveries, Harry N Abrams Inc Publishers, New York 2000
Dutly, Andreas Geschichte des Indigos. [www.dutly.ch/indigohtml/indigo1.html | 19VI02]
Finlay, Victoria Colour. Travels Through The Paintbox. Sceptre; Hodder and Stoughton, Lontoo 2002
Kerttula, Seija English Colour Terms: Etymology, Chronology, and Relative Basicness. Mmoires de la Socit Nophilologique de Helsinki LX, Helsinki 2002
Leopold, Sarah A Brief History of Indigo in the United State [www | 17III05]
Mattson, Anne Indigo in the Early Modern World. [www.bell.lib.umn.edu/Products/Indigo.html | 29I04]
Seymor, Pip The Artist's Handbook. Grange Books, Arcturus Publishing Limited, Lontoo 2003
Skog, Sandra The History of Indigo [www | 1X02]
Ure, Andrew A Dictionary of Arts, Manufactures, and Mines; containing A Clear Exposition of Their Principles and Practice. 1847, Appleton & company, New York.
Wyplosz, Nicolas Laser desorption mass spectrometric studies of artists' organic pigments. An LDMS investigation of traditional colouring materials - Part III: Indigoid dyes [www | 3VI04]
The London Encyclopædia, or Universal Dictionary of Science, Art, Literature, And Practical Mechanics, Comprising A Popular View of The Present State of Knowledge. Thomas Tegg, Lontoo 1839.