Henkilöt: Johann Wolfgang von Goethe

Johann Wolfgang von Goethen (1749 - 1832) lähtökohta värien tutkimiselle oli Newtonin teorian vastainen: hän tulkitsi myös värien sensitiivistä vaikutusta. Goethe suhtautui värin tutkimiseen intohimoisesti ja piti väriä tulkitsevia kirjoituksiaan tärkeimpinä töinään.

Goethen sanotaan kiinnostuneen väreistä, kun hän jouduttuaan sodan keskelle pakeni ajatuksissaan tarkastelemaan vesilammikoiden pohjalla olevia keramiikkapalasia ja niiden heijastusleikkiä vedessä ja valossa. Mutta jo tätä 'sotakokemusta' aiemmin hän oli julkaissut väriä koskevia kommenttejaan (1791) - teos pohjautui hänen Italian matkallaan kuulemaansa puheeseen mm. lämpimistä ja kylmistä väreistä ja väriharmoniasta yleensä.

Vuonna 1808 ilmestynyt Zur Farbenlehre ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Geschichte der Farbenlehre muodostavat yhdessä, Manlio Brusatinin sanoin, 'väriopin ensyklopedian'. Goethen värioppi ei ole aina saanut osakseen arvostusta - ehkä osasyynä on hänen hyökkäyksensä Newtonin teorioita vastaan. Vasta 1900-luvun puolenvälin tienoilla Goethen väritutkimuksia alettiin arvostaa myös luonnontieteilijöiden piirissä. Toisin kuin Newtonin teoria, Goethen väriteoria ei pyri selvittämään värin fyysistä olemusta, vaan ennemminkin se pyrkii selvittämään valon ja värien aistimisen mekanismeja.

Vuonna 1810 julkaistussa väriteoriassaan Goethe esitti oman ajatuksensa värien synnystä. Sen mukaan väri syntyy puhtaan valkoisen valon vuorovaikutuksesta materian kanssa.

Goethe tutki värien vaikutusta "aisteihin ja eettisyyteen" ja väriteorian suhdetta mm. filosofiaan, matematiikkaan, luonnonhistoriaan ja säveloppiin. Goethen värijako:

fysiologiset - subjektiiviset värit (colores adventicii), joissa välittäjänä on havainnoiva subjekti - siis värit, jotka silmä havaitsee; Goethen mielestä fysiologiset värit muodostavat koko väriopin perustan

fyysiset (colores apparantes) - läpikuultavien tai heijastavien kappaleiden avulla aikaan saadut voimakkuudeltaan vaihtelevat, katoavat tai pysyvät subjektiiviset tai objektiiviset värit; siis värit, joiden tuottamiseen tarvitaan itsessään värittömiä apuvälineitä (kuten prisma)

kemialliset (colores proprii) - keinotekoisesti tai luonnollisesti kappaleisiin ja aineisiin kiinnittyvät objektiiviset värit; Goethe liitti kemiallisiin väreihin niiden kulttuurihistoriallisen merkityksen; hänen mielestään niitä ei myöskään voi pitää irrallaan historiastaan tai tavoista, joilla ne on saatu aikaan


Goethea kiinnostivat erityisesti fysiologisten värien yhteydessä ilmenevät peräkkäinen jälkikuva (vastavärien välillä vallitseva kromaattinen muisti: värin katsomisen jälkeen ilmestyy sen vastaväri) sekä simultaanikontrasti (vierekkäisen värien reagointi toisiinsa).

Goethen perusvärejä olivat sininen (blu), keltainen (giallo) ja punainen (rosso; alunperin purppura). Goethe sai aikaan myös päävärien sekoitukset: vihreän (verde), oranssin (arancio) ja violetin (porpora). Kun Newtonin optisissa teorioissa valkoinen nousi kaikkien värien summaksi, Goethe piti harmaata värinä, joka yhdistää toisiinsa muut värit; harmaa on valon ja hämärän summa.

Goethe piti väriympyränsä keltaisia ja punaisia värejä plus-merkkisinä ja sinisiä ja vihreitä sävyjä miinusmerkkisinä ja yhdisti niiden mukaan myös merkitykset väreille. Keltainen yhdistyy valoon, kirkkauteen, voimaan, lämpöön, läheisyyteen; sininen varjoon, pimeyteen, heikkouteen, kylmään...

Goethe uskoi, että kaikki väri tulee valosta ja pimeydestä. Kaksi pääväriä ovat keltainen ja sininen. Goethen väriympyrään kuului kuusi väriä: punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen ja violetti. Punaista hän piti mielikuvituksen värinä, joka herättää juhlavan tunteen; myös maanvärinä ja sankareiden värinä (veri). Magentaa Goethe piti vihreän vastavärinä; onnettomana värinä, joka liitettiin kirkkoon ja kuninkaallisiin ja jota ei luonnossa usein esiinny. Goethe uskoi sinisen avartavan (taivas, meri) ja herättävän hiljaisuuden tunnetta. Taivaansinistä Goethe piti punaisen vastavärinä; hiljaisena värinä, joka liikkui viileyden ja lämmön rajamailla. Vihreän Goethe yhdisti metsään ja luontoon. Keltainen oli Goethelle onnellisuuden väri, lähimpänä auringonväriä.

Goethe innosti monia aikansa filosofeja ja taiteilijoita (myös säveltäjiä, kuten Beethovenia). Goethen teoriat ja opit ovat selkeästi näkyvissä omassa ajassamme. Mm. Walter Gropius käytti Goethen oppeja Bauhausissa; Goethen väriopeista kiinnostuneita olivat myös Itten ja Albers, jotka molemmat laativat myös omat väriteoriansa.

[note: Vaikka Goethe itse pitikin väriteorioitaan tärkeimpänä saavutuksenaan, suuri maailma tuntee hänet parhaiten kirjailijana ja filosofina. Hänen tunnettuja teoksiaan ovat mm. Nuoren Wertherin kärsimykset ja Faust.]

[Henkilöitä värien historiassa]