Delftinsininen

[englanti Delft blue · hollanti Delfts blauw · saksa Delftblau; das Englischblau, Fayanceblau · ranska bleu de Delft]

Delftinsininen on sävynimi, jolla yleisimmin tarkoitetaan voimakasta syvänsinistä sävyä.

Alkujaan termi Delfts blauw viittasi hollantilaisessa Delftin kaupungissa valmistettuun keramiikkaan, joka tuli tunnetuksi sinisestä koristelustaan. Aikanaan kaupungissa toimi useita keramiikkatehtaita; Bailey kertoo, että vuonna 1640 Delftissä oli kymmenen keramiikkatehdasta, joissa työskenteli yhteensä 150 työntekijää, ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin tehtaita oli kaksikymmentä kahdeksan ja työntekijöitä viisi sataa. Vuonna 1680 neljäsosa Delftin kaupungin miehestä työskenteli keramiikkatehtaissa. Enää vanhoista on jäljellä yksi: kuninkaallinen posliinitehdas aloitti toimintansa vuonna 1653 ja toimii edelleen nimellä De Koninklijke Porceleyne Fles / Royal Delft). Tehdas on valmistanut delftinsinistä keramiikkaa perustamisvuodestaan lähtien.

Delftin sinivalkoinen keramiikka syntyi sen jälkeen, kun Itä-Intian kauppakomppania alkoi tuoda kiinalaista, sinivalkoista kaoliinikeramiikkaa Hollantiin vuoden 1600 tienoilla. Ennen näkemättömän kaunis itämainen keramiikka oli suuressa arvossaan, eikä aikaakaan, kun delftiläisissa keramiikkatehtaissa alettiin kehitellä jäljitelmiä. Kun kaoliinin kaltaista hienojakoista savea ei ollut saatavilla, hollantilaiset keraamikot käyttivät merkeliä (kaakelisavea) ja valkoista tinalasitetta, jotka yhdessä muodostivat samantyyppisen vaikutelman. Myös keramiikan sinivalkoisuus jäljitteli kiinalaista keramiikkaa.

Alunperin Delftin keramiikka oli tinalasitettua fajanssia (joskin tinan käyttö lasitteissa loppui noin vuoden 1850 paikkeilla). Sinisen värinsä fajanssi saa kobolttioksidipitoisesta maalisekoituksesta - käytännössä se on siis keramiikan pintaan valmistettua kobolttisinistä. Se ei kuitenkaan ole aivan samaa kobolttisinistä kuin mitä maalarituubista saa: kobolttioksidi on mustanharmaata ja muuttuu siniseksi vasta noin tuhannen asteen keramiikkapoltossa. Mitä puhtaampi kobolttioksidi, sitä kirkkaampi sininen. Delftinsinisen ei kuitenkaan välttämättä ole puhdasta kobolttioksidia, vaan keramiikkatehtaissa on ollut omia maalireseptejään sinisen sävyille; usein sinisen sävyä on kuitenkin säädelty maalisekoituksessa olevan veden määrällä.

Delftin sininen sävy ei ole aina ollut samanlainen. Keramiikka-astioiden sininen sävy on muuttunut ajan ja muodin mukana. Ariaansin mukaan varhaisin Delftin sininen keramiikka oli vaaleaa laventelinsinistä ja tummui ja muuttui intensiivisemmäksi ajan myötä. Kobolttilasitteen lisäksi sävyä fajanssiastioihin toivat myös kirkkaat lasitteet, joissa saattoi olla kevyesti punertava, kellertävä tai vihertävä sävy.

Sittemmin Delftin kuuluisasta sinisestä on tullut yleinen sävynimi kuvaamaan samankaltaista sinistä väriä. Englanninkielessä Delft blue yleistyi sävynimeksi 1890-luvulla. Amerikkalainen julkaisu Godey's Lady's Book (1884) mainitsee delftinsinisen tuttuna värinä muotisävyistä puhuessaan; toinen amerikkalainen lehti The Art Interchange (1890) mainitsee uuden Delft blue -sinisen, "jota voi käyttää monokromaattisessa koristelussa".

Amerikkalainen The House Furnishing Review (1895) kertoo Chicagon maailmannäyttelyn tuoneen Delftin posliinin ihmisten tietouteen. Lehti kuvaa "uutta" delftinsinistä näin:

The present craze for Delft china dates from the World's Fair, when thousands of Americans became acquainted for the first time with this artistic and, if one may be permitted the expression, literary china, for Delft china has been for many years one of the pets of the novelist; the modern heroine never being quite happy until she has dusted her frieze of Delft plates. The popularity of this china exhibits itself in a rather curious way: it has given a new shade, "Delft blue," to the fashionable world. It is small wonder that this shade is popular, it is so clean and clear in its effect.

Amerikassa delftinsinisestä sävystä muodostuikin 1800-luvun viimeisinä vuosina suuren suosion saanut muotiväri; Euroopassa ei vastaavaa ilmiötä näkynyt. Stoves and Hardware Reporter -lehti (1897) mainitsee sinivalkoisten Delft Blue -astioiden suuresta suosiosta, mutta sävyn valtava suosio ei ulottunut vain niihin vaan ihan kaikkialle sisustukseen. Upeita sinivalkoisia tiloja kuvataan ja/tai ohjeita delftinsinisellä ja valkoisella sisustamiseen annetaan useissa tuon ajan lehdissä, mm. House Painting and Decorating (1894), The Spirit of '76 (1895) ja The Boston Cooking School Magazine of Culinary Science and Domestic Economics (1897).

Vuonna 1898 The House Beautiful -lehdessä julkaistu teksti antaa ymmärtää, että delftinsininen on ollut varsinainen villitys, ja tekstistä saa sen käsityksen, ettei delftinsininen viittaa ainoastaan siniseen sävyyn, vaan sinisen ja valkoisen yhdistelmään.

The fashion for using "Delft" blue and white in furnishing has gone by somewhat, as a mere fashion, we understand. And now, as is the case after the passing of any fashion, many of those who followed it merely for fashion's sake are already sick of their bargain. The coloring itself is one of the best, cleanest and most cheerful combinations possible. But when it was the fad of the day to imitate the Dutch ware from which the color seemed to take its name, the result was not always praiseworthy. Wall-papers, curtains, chair covers and bed-spreads were seen dotted over with plaques of Delft, and everywhere there was an absurd attempt to confuse the products of the loom and the paper-mill with those of the pottery. White wood or wicker furniture was inlaid with Dutch tiles, or ornamented with medallions painted in blue, like plates. All this was very whimsical and also very foolish, inappropriate and ugly. People who used such decorations, or who put blue and white rugs where constant passing over them rapidly reduced them to a worn and filthy condition, are now sorry.

Vaikka Delftin sininen on mainittu sävynimenä Pohjois-Amerikassa painetussa suomenkielisessä Teollisuustyöläinen-lehdessä (1917), se on amerikanenglannissa yleistyneen sävynimen käännös ja poikkeus sääntöön. Yleisemmin suomenkieleen termi delftinsininen on saapunut vasta 1900-luvun loppupuolella.

Delftinsinistä käytetään sävynimenä tapettien väreistä kukkalajikkeiden lisänimiin, ja Delft Blue -sävy löytyy myös verrattain yleisesti taidemaaleissa sekä pastelleissa ja värikynissä.

Värilajitelmissa delftinsinisen nimellä myydään yleisimminn indantronisinistä [PB60], mutta myös erilaisia värisekoituksia. Nykyvärivalikoimien Delft Blue -sävyjen kirjo on yhtä suuri kuin alkuperäisessä keramiikassakin: värit vaihtelevat intensiivisestä violetihtavan sinisestä pehmeään keskisiniseen. Sävyjä usein yhdistää niiden posliinilasitetta muistuttava kiilto ja syvyys.

Muuta

Englanninkielistä termiä Delftware käytetään melko hövelisti, kun puhutaan sinisävyisestä keramiikasta; esimerkiksi Englannissa valmistettua tinalasitettua keramiikkaa on kutsuttu nimellä English delftware. Oikeasti edes kuninkaallisessa posliinitehtaassa nykyään valmistetusta posliinista ei käytetä delftware-nimeä - joskus kylläkin new delftware. Aito delftware on valmistettu Delftissä vuosina 1620-1850 ja siinä on tinalasitus ja usein merkki pohjassa. Toisaalta delftware