Kobolttivihreä

rinmaninvihreä, ruotsinvihreä, sinkkivihreä, saksinvihreä

[englanti cobalt green, gellert green, Rinman's green, Rinmann's green, Swedish green, cobalt zinc oxide; zinc green · saksa Kobaltgrün, Rinmannsgrün, Gellerts Grün, Grüner Zinnober, Sächsischgrün, Türkisgrün · ruotsi koboltgrönt, Rinmansgrönt · ranska vert de cobalte · italia verde di cobalto, verde di zinco, verde di Rinmann, verde turco · venäjä zielonyj kobalt · tsekki kobaltov zelen · puola ziele kobaltowa]

[PG19, CI 77335]

Epäorgaaninen pigmentti. Kobolttioksidi, johon on sekoitettu sinkkioksidia; kobolttisinkaattia (ZnCo²O⁴), (CoO · ZnO). Valmistetaan hehkuttamalla sinkkioksidia ja kobolttioksiduulia. Värin sävy määräytyy aineosien suhteen mukaan: mitä enemmän seos sisältää kobolttioksidia sitä tummempi ja sameampi on väri; sinkkioksidi kirkastaa ja vaalentaa väriä; aluminioksidi syventää ja voimistaa väriä.

Sinertävä, hieman tylsä vihreä pigmentti. Ei voimakas väri (vähäinen värjäysvoima), mutta kuuluu normaaliväreihin. Nykyään se on taidevärivalikoimissa hyvin harvinainen, eikä muutenkaan yleisesti käytössä. Ympäristöystävällinen.

Värin uskottiin olevan ehdottoman permanentti, mutta myöhemmin kävi ilmi, että väri muuttuu ruskeammaksi ja haalistuu sekoitettaessa lyijyvalkoiseen. Maalarilehden pigmenttejä esittelevässä artikkelissa Erilaisia tietoja maalausväreistä. III. (1920) "kopolttiviheriästä" kerrotaan: Se on kestävä tumma väri, vikana sillä kuitenkin on huono peittokyky ja tummuus joka estää vaaleampien puhtaiden vivahdusten aikaan saamista.

Historia

Kobolttivihreän kehittämisen teki mahdolliseksi sinkkioksidin valmistaminen 1700-luvulla. Ruotsalainen kemisti, Sven Rinmann julkaisi Tukholman tiedeakatemiassa tutkimuksensa koboltin ja sinkin yhdistämisestä vuonna 1780. Pigmentti tuli markkinoille 1835 ja sitä paranneltiin entisestään 1800-luvun lopulla.

The Chemical Gazette -julkaitussa artikkelissa On Rinmann's Green (1856) mainitaan, että pigmentin käyttö ei ole kovin yleistä. Syyksi epäiltiin sen ainesosien korkeaa hintaa. Noin viisitoista vuotta myöhemmin Manufacturer and Builder -lehti julkaisi pienen jutun otsikolla A New Bright and not Poisonous Green (1872) ja neuvoo tekemään kirkasta, ei-myrkyllistä vihreää sekoittamalla kaksikymmentä osaa sinkkioksidia ja yhden osan kobalttisulfaattia vedessä tahnaksi, ja altistamalla se kovalle kuumuudelle.

Nimiä

Gellert green on yksi kobolttivihreän variaatio.

Saksinvihreä on koboltti- ja sinkkisuoloja sisältävästä liuoksesta natrium- tai kaliumkarbonaatilla saostettu ja hehkutettu värijauhe. Käytetty etenkin keramiikassa. Nimi saattaa viitata myös indigopohjaiseen saksinvihreään (Saxony green).

Käyttö

Kobolttivärejä käytetään pääasiassa lasin ja emalin värityksessä sekä posliini- ja taidemaalauksessa mm. öljy-, vesi- ja akryyliväreissä.

Muuta

Katso myös muut kobolttivihreät: kobolttikromivihrea, kobolttititaanivihrea

1500-luvulla kaivosmiehet nimesivät kobolttimineraalin nimellä "kobold" - peikko. Kobolttimineraali välkehteli useissa kaivoksissa kaivosmiesten lampuista lähtevän valon hohteessa.