Värjäys: Isatis tinctoria Värimorsinko

[Cruciferae]

englanti woad; woade, wade (Gerarde 1597) · iiri glaisn · ruotsi vejde · tanska farvevajd · norja vaid · puola urzet barwierski · anglo-saksit wad · ranska Pastel, Guède, Herbe de saint Philippe, Pastel des teinturiers; les savoir-faire liés à la teinture au pastel, en pays de Cocagne, Glastum, Woad; Pastel (Gerarde 1597) · oksitaani guède, waide · saksa Färberwaid, Waid, Gänsewaid, Indigkraut, Kugelwaid, Pastel, Pastell, Scharte, Wilder Waid, Zam Weyd; Weet (Gerarde 1597) · hollanti weat · italiaGuado (Gerarde 1597) · espanja Pastel (Gerarde 1597) · kiina tein-ching · latina glastum, isatis (Gerarde 1597) · heprea isalis Guadum (Gerarde 1597) da quing ye

Kaaleihin kuuluva keltakukkainen kasvi. Kasvin uskotaan olevan alkujaan peräisin etelä-Venäjältä tai Kreikan ympäristöstä, mutta levinneen sieltä Eurooppaan jo hyvin varhain. Nykyään värimorsinko kasvaa luonnonvaraisena Euroopassa, läntisessä Aasiassa ja pohjoisessa Afrikassa. Värimorsinkoa viljellään puuvillan värjäämistä varten myös esimerkiksi Kiinan pohjoisosissa (eteläosissa indigoa valmistetaan indigokasvista). Suomessa kasvi kasvaa luonnonvaraisena Saaristomeren alueella, Pohjanlahden ja Suomenlahden rannikoilla. Se viihtyy kivi-, sora- ja hiekkarannoilla. Suomessa luonnonvarainen värimorsinko on harvinainen, joten sen käyttö värjäystarkoituksiin on kyseenalaista.

Hyvillä kasvupaikoilla värimorsinko leviää nopeasti ja on haitaksikin. Esim. USA:n tietyissä osavaltioissa värsimorsingon viljely on kiellettyä, koska sitä pidetään rikkakasvina, jonka leviää tuhoisasti viljelyalueilla. Victoria Finlayn mukaan Utahissa värimorsinkoa kasvaa villinä edelleen 1800-luvun mormonivärjäreiden jäljiltä ja mm. Washingtonissa ja Kaliforniassa värimorsingon viljelyä rajoitetaan tiukoin säädöksin.

Värimorsingolla saadaan aikaan pysyvä sininen; kasvissa on indigoa värittömänä indikaanina. Aidosta indigokasvista saadaan syvempi sininen kuin värimorsingosta - vaikkakin perimätiedon mukaan värimorsingon sininen on kestävämpi. Värimorsingon väri ei välttämättä tarvitse kiinnittämistä (pureuttamista), jo kasvin lehdien kerääminen jättää käsiin sinisen värin. Puretteella saadaan kuitenkin syvempi ja tummempi väri; heikolla liemellä vihreä. Kasvin nuorista lehdistä saadaan alunapuretteella myös vaaleanpunaista. Joidenkin lähteiden mukaan vain ensimmäisen vuoden värimorsingosta saadaan kunnolla väriä.

Värin laatu riippuu siitä, kuinka perusteellisesti värin valmistuksen eri vaiheet suoritetaan. Väri saadaan värimorsingon lehdistä, jotka ovat joko sileitä tai karvapintaisia. (Joidenkin tietojen mukaan karvapintaiset lehdet eivät sovellu värjäykseen.)

Nykyään suurin osa ohjeista neuvoo poimimaan värimorsingon lehdet juuri ennen kukkimista (yleensä heinäkuussa). Aiemmin lehdet poimittiin paikasta riippuen hyvinkin eri aikaan. Artikkelissa On the Cultivation of Woad, and the Extraction of Indigo from it (kirjassa Chymistry applied to Agriculture, 1836) kuvataan eri maiden käytäntöjä. Sen mukaan Englannissa ja Saksassa lehdet leikataan heti, kun ne alkavat roikkua, ja niiden sinertävä väri muuttuu vaaleanvihreäksi; Thüringenissä, kun lehdet roikkuvat ja niissä on läpitunkeva haju; Keski-Italiassa lehtiä pidetään kypsyneinä, kun ne menettävät värinsä voimakkuuden ja alkavat haalistua; etelämmässä, kun lehden reunat alkavat muuttua violetiksi; Piedmontissa, kun lehdet alkavat pudota. Artikkelissa kerrotaan myös, että Toscanassa lehtien leikkaamisaika määräytyy sen värin perusteella, jonka lehti antaa, kun se painetaan kahden pellavakankaan väliin.

Myös morsinkoindigon valmistustapoja on ollut useita. Aiemmin morsinkoindigo myytiin kakkuina tai palloina, nykyään useimmiten jauheena tai liemimuodossa.

Aikoinaan lehdet poimittiin käsin, murskattiin puisilla kaulimilla ja pyöriteltiin käsin halkaisijaltaan noin kymmenen sentin palloiksi - työntekijöillä oli oma tunnusmerkkinsä: mustuneet kädet. Myöhemmin morsinkopallot kuivattiin ja niitä säilytettiin, kunnes niitä tarvittiin. Käyttöönottovaiheessa pallot jauhettiin jauheeksi ja pinottiin kasaan astioihin. Seos kostutettiin ja sen annettiin käydä muutaman viikon ajan: niin indikaani saatiin muuttumaan indigotiiniksi. Käyvän massan lemu on kammottava.

Yhden "kakkuohjeen" mukaan lehtiä kuivatetaan auringossa ja jauhetaan sitten pastaksi. Massaa kuivatetaan ulkona, kunnes se alkaa käydä. Muutaman viikon kuluttua massa sekoitetaan uudelleen ja muokataan pieniksi kakuiksi.

Toisen valmistustavan mukaan lehdet silputaan heti poimimisen jälkeen ja kootaan kasoihin kuivumaan. Kun kasat ovat vielä vähän kosteita, pohjimmaiset lehdet kerätään pieniksi palloiksi, joita kuivataan muotoonsa kuutisen viikkoa hyvin ilmastoidussa tilassa. Pallot jauhetaan jauheeksi ja jauhe levitetään noin kymmenen sentin kerrokseksi. Jauheen annetaan käydä noin yhdeksän viikkoa välillä sekoittaen.

Tuoreet lehdet voidaan laittaa lasipurkkiin ja peittää lähes kiehuvalla vedellä. Purkki pitää peittää, jolloin liemi alkaa saada väriä. Sekaan lisätään emästä ja seosta sekoitetaan ravistamalla, kunnes se muuttuu vihreäksi.

Kuten indigolla värjättäessäkin, myös morsingolla värjätty tekstiili saa värinsä vasta hapettuessaan. Värjäysliemestä nostetun kankaan ei tule olla sininen vaan kellertävän vihreä. Kuivaessaan ja ilmalle altistuessaan se muuttuu siniseksi.

Värimorsinkoa on sekoitettu muihin väreihin. Värimataran kanssa sillä on aikaansaatu himmeää purppuraa. Väriresedaa (reseda luteola) lisäämällä saatiin aikaan erilaisia vihreitä - esimerkiksi Sherwoodin Lincoln Green. Keskiaikaisissa ohjeissa neuvotaan sekoittamaan värimorsinkoon hieman indigoa, jolloin tuloksena on syvä sininen.

Historia

Vanhoissa juutalaisissa kirjoituksissa mainitaan isalis, istis, joka viittaa värimorsinkoon. Kasvi kasvoi Israelissa muinaisista ajoista 1800-luvulle saakka.

Tunnettu mm. Brittein saarella jo ennen roomalaisten aikaa. Kerrotaan, että Britanniassa asuneet piktit maalasivat värimorsingolla ihonsa siniseksi, jotta näyttäisivät pelottavilta taistelussa. Tacitus viittaa Britannian "aavearmeijaan". Piktinaisilla oli tapana arkenakin ruiskuttaa eri ruumiinosiinsa ihon alle sinistä väriä; Plinius kuvasi heidän "kulkevan alastomina etiopialaisen värisinä". Joidenkin tietojen mukaan naiset tosiaan tanssivat joissakin rituaaleissa alasti yöllä, siniseksi värjättyinä. Rooman keisarikunnassa tätä nimenomaista tummansinistä (caeruleus color) pidettiin barbaarien värinä. Nimen Britain on sanottu juontuvan alunperin kelttiläisestä maalia tarkoittavasta sanasta brith, Glastonburyn kerrotaan puolestaan saaneen nimensä sinistä tarkoittavasta sanasta glastum. Englannista, Cheshiren lähistöltä turvesuohaudoista löytyi 1980-luvulla 300-luvulla eaa eläneiden ihmisten ruumiita, joista ainakin yhden iholta on löytynyt merkkejä sinisestä tatuoinnista. Joidenkin tutkijoiden mukaan piktit tatuoivat värimorsingolla, mutta tätä väitettä vastaan ollaan myös epäluuloisia: monet ovat huomanneet tatuointikokeiluissaan, ettei värimorsingon sininen väri pysy ihossa (tätä tukee myös Finlayn kertoma tarina seuraavassa kappaleessa). Toisaalta, muita indigovärejä on käytetty tatuoinneissa muualla maailmassa - ehkä kysymys onkin siitä, missä muodossa väriaine laitetaan ihoon?

Cæsar in his first booke of the French wars, saith, that all the Britons fo colour themseues with Woad, which giueth a blew colour: the which thing also Plinie in his 22. booke, chap.1. doth testifie: In fraunce they call it Glastum, Woad, which is like unto Plantaine, wherewith the Britons wiues, and theis sonnes wiues are coloured all ouer, and go naked in some kinde of sacrifices.
[John Gerarde: The Herball or Generall Historie of Plantes. John Norton, Lontoo 1597.]

Myös muissa kulttuureissa - esimerkiksi Kreikassa ja Roomassa - soturit ovat maalanneet itseään värimorsingolla - lääkekasvina se on myös lääkinnyt haavaumia. Värimorsingon nesteellä on pieniä haavoja puhdistavia ja parantavia vaikutuksia, joten aikana, jolloin pienikin haavauma saattoi aiheuttaa kohtalokkaan tulehduksen, syntyi tarinoita, joiden mukaan värimorsinkouute herättää henkiin taistelukentällä kuolleet sotilaat. Kasvin lääkinnällisistä ominaisuuksista kertoi mm. Dioscorides. Victoria Finlay kertoo kirjassaan esimerkin väriaineen parannusvoimasta: eräs kalifornialainen tatuoija sai asiakkaan, joka halusi itselleen tatuoinnin värimorsingon sinisellä. Asiakkaan nilkkaan tatuoitiin värimorsingolla kelttiläinen solmu, mutta pian jalka alkoi turvota. Neljäntenä päivänä selvisi, että värimorsinko oli parantanut tatuointineulan pistokset ja työntänyt keinotekoisen värin pois: jäljellä oli vain väritön kelttisolmun muotoinen uuden ihon muodostama arpi.

Merenkulkijat käyttivät morsinkoa torjuakseen keripukkiin sairastumisen. Sitä on myös syötetty karjalle ravintolisänä.

Vanhin tunnettu värimorsinkoresepti löytyy Papyrus Holmiensis -dokumentista (sijoittuu n. vuoteen 200). Leydenin papyruksessa neuvotaan tarkastamaan väriaineen laatu: jos värimorsinko on raskasta ja tummansinistä, se on korkealaatuista; jos vaaleaa, se on huonolaatuista.

Skandinaviassakin värimorsingosta löytyy viitteitä jo 900-luvulta. Tanskasta on löytynyt pronssikaudelle ajoitettuja asusteita, joiden värjäämiseen on luultavimmin käytetty värimorsingon sinistä. Värimorsinko todennäköisesti kasvoi laajasti villinä myös pohjolassa, myöhäisrautakaudella sitä on kasvanut runsaammin - Suomessakin sitä on luultavimmin käytetty jo rautakaudella. Kasvin siemeniä on löydetty mm. Norjasta, Osebergin hautalaivasta (n. 860). Mm. Kaarle Suuri viljelytti värimataraa (Rubia tinctoria) ja värimorsinkoa alueillaan. Nykyään on Suomessa verrattain harvinainen (lähinnä Lounais-Suomessa), mutta vielä 1800-luvulla sitä viljeltiin värjäystarkoituksiin. Linneauksen Gotlannin ja Öölannin värjäyskasveja esittelevässä tekstissä vuodelta 1742 mainitaan, että värimorsinko kasvaa Gotlannissa ja Öölannissa, mutta asukkaat eivät osaa käyttää sitä värjäykseen.

Värimataraa (Rubia tinctoria) ja värimorsinkoa kerättiin värjäystarkoituksiin maurien hallitsemassa Andalusiassa jo ennen 1030-lukua.

Monissa keskiaikaisissa resepteissä värimorsingosta valmistettua pigmenttiä kehutaan paremmaksi "kuin mineraaleista saatua sinistä". Pigmenttiä valmistettiin sekoittamalla värimorsinkouutteeseen kalkkia, jauhettua marmoria, kipsiä, kalsinoituja munankuoria ja lyijyvalkoista... Keskiajalla ja renessanssin aikaan värimorsingosta saatavaa sinistä kutsuttiin nimellä pastello. Maalareilla oli käytössään pieni sinisten sävyjen valikoima. Taiteilijat ostivatkin värjäreiltä värimorsinkovärjäyksen jäljiltä jäänyttä vaahtoa, jota kutsuttiin nimellä Fleure de Pastel. Se kuivattiin jauheeksi tai sekoitettiin liituun kankaallemaalaamista varten tai kalkkiin freskoa varten. Pastel tarkoitti myös värimorsinkosinistä itseään yleensäkin (värjäykseen tarkoitetut morsinkopallot tunnettiin Ranskassa nimellä coques de pastel.), mutta nimenomaan värimorsinkojauheesta juontuu myös nykyajan "pastellikynä" -nimitys.

Keskiajalla värimorsingosta saadut harmahtavan siniset värit kuuluivat alemmalle kansanluokalle, kun puolestaan ylimystö pukeutui punaiseen. Toisaalta: joissakin paikoin Eurooppaa sinisten vaatteiden käyttäminen oli etuoikeus, josta maksettiin. Värimorsingon viljely ja valmistus oli epämiellyttävän hajuista (väri kiinnitetään emäksellä; keskiajalla emäs oli useimmin virtsaa) ja siksi viljelmiä ei saanutkaan perustaa lähelle asutuskeskuksia - mm. Englannin kuningatar Elisabet I määräsi, että niitä ei saanut olla alle viiden mailin päässä hänen mailtaan. Samoin mm. vuonna 1413 Venetsiassa lääkärit pyysivät kaupunginisiä kieltämään värjäyksen härän verellä ja morsingolla sen epäterveellisen hajun vuoksi. Ja koska värimorsinko kuivatti maan, siitä tuli viljelyyn kelpaamaton ja kasvin viljelijät siirtyivät aina uuteen paikkaan, usein aina vain kauemmaksi asutuksesta. Pahimmassa tapauksessa värimorsingonviljelivät elivät hyvin eristyksissä muista ja tämän on sanottu johtaneen mm. sisäsiittoisuuteen.

Kaksi keskiajan tärkeintä värimorsingon kauppakeskusta olivat Erfurt nykyisen Saksan alueella ja Toulouse Ranskassa. Rahaa värimorsingon viljelyssä liikkui niin paljon, että värimorsinkokauppiailla oli todellista merkitystä esim. kaupunkien yliopistojen ja kirkkojen toiminnalle: vuonna 1392 Erfurt saattoi perustaa oman yliopiston värimorsingolla ansaitsemillaan tuloilla (joidenkin lähteiden mukaan Erfurtin yliopisto sai värimorsingon viljelyllä jotenkin vältettyä verot).

1500-luvulla värimorsinko oli yksi tärkeimpiä viljelykasveja. Kun Indigofera-kasveista saatava indigo alkoi uhata mm. Englannin, Ranskan ja Saksan värimorsinkotuotantoa (kauppaa hallitsivat Portugali ja Hollanti), sen tuomiselle asetettiin rajoituksia - indigon käyttämisestä rangaistiin jossakin jopa kuolemantuomiolla. Värimorsingon viljelijät perustivat jopa kansainvälisen poliittisen yhdistyksen (Woadites), jonka tehtävänä oli taistella indigontuotantoa vastaan. [Lue lisää kielloista indigofera-sivulta]

Käytännössä isoveljen oli mahdotonta valvia tilannetta, kun lopputuloksestakaan ei ottanut selvää, kummalla kasvilla oli värjätty. Kyseessähän on sama aina, joka tulee vain eri kasveista ja eri tavalla. Lopulta 1600-luvun loppua kohden mentäessä ja viimeistään 1700-luvulla huomattiin, ettei indigofera-indigon käyttöä voinut enää estää. Värimorsingon viljelyä yritettiin kaikin keinoin tukea. 1600-luvun lopulla Friedrich Wilhelm esitteli Preussin armeijan siniset uniformut, jotka oli värjätty alunperin värimorsingolla - niitä käytettiin ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Tarkoitus oli edelleen tukea värimorsingon viljelijöitä ja sinisten vaatteiden tarkoitus oli myös antaa järjestyksen vaikutelmaa. Morsinkoa käytettiin myös brittiläisten poliisiuniformujen värjäämiseen. Yrityksistä huolimatta värimorsingon viljely romahti: tuonti-indigo oli värimorsingon indigoa voimakkaampaa ja kestävämpää.

Värimorsingon viljelyn loppumista edesauttoi myös vuonna 1618 Saksan alueella puhjennut kolmekymmenvuotinen sota. Sota johtaa yleensä aina ruokapulaan, joten kaikki kynnelle kykenevät pellot piti valjastaa ruoan tuotantoon.

Siirtomaaisännät, kuten Englanti, Ranska ja Espanja toipuivat iskusta kohtalaisen hyvin huomattuaan siirtomaidensa antamat mahdollisuudet. Ranskassa morsingon viljely loppui lopulta 1700-luvulla, kun viljely siirtomaissa, lähinnä Ranskan Antilleilla, osoittautui kannattavaksi. Tosin viljely elpyi hetkiseksi Napoleonin (1769-1821) hallintoaikana, kun Englannin järjestämä saarto tai tyrehtynyt indigon viljely siirtomaissa (syy vaihtelee lähteistä riippuen) esti tuonti-indigon saamisen. Värimorsingon sininen ei kuitenkaan tuntunut enää ihan samalta... Vuonna 1811 oli tarjolla 25 000 frangin palkinto sille (joidenkin lähteiden mukaan vuonna 1810 425 000 frangin palkinto...), joka keksisi tavan uuttaa värimorsingosta edullisuudeltaan, kirkkaudeltaan ja voimakkuudeltaan tuonti-indigon arvoista väriainetta.

Saksassa tuonti-indigon ylivoiman aiheuttama isku oli kovempi: mm. Thringerin alueen 300 viljelmästä jäljelle jäi noin 30. Saksan viimeinen morsinkomylly lopetti toimintansa 1910, mutta jo edellisellä vuosisadalla morsingon kaupallinen merkitys oli lähes olematon.

Ruotsissa värimorsinkoa käytettiin värjäämöissä vielä 1800-luvulla usein indigovärjäyksen yhteydessä - muuallakin värimorsinkoa käytettiin pitkään yhdessä tuonti-indigon kanssa avustamaan indigoliemen käymistä. Englannissa värjättiin mm. perinteiset poliisiasunsa värimorsingon indigolla niinkin myöhään kuin 1930-luvulla.

 

Joissakin Keski-Euroopan maissa "sininen" ja "juopunut" on liitetty toisiinsa. Saksankielisten ilmaisujen Blauer Montag (käytännössä tarkoittaa töistä poisoloa; joidenkin lähteiden mukaan ilmaisu on alkujaan kirkollinen, mutta sitä sopii epäillä...) ja Blau werden (juopuminen) taustalla on värjääminen. Värimorsingosta saatava sininen edellytti värin kiinnittämistä kankaaseen jollakin tavalla, käytännössä väri usein kiinnitettiin virtsalla. Värin kiinnittymistä tehostettiin alkoholilla, usein niin, että värjärit joivat alkoholia ja käyttivät sitten alkoholilla rikastettua virtsaansa värjäämiseen. Usein kangas sai liota vähintään 12 tuntia värimorsinkokylvyssä (usein sunnuntaina). Väri tuli esiin vasta, kun se oli ollut jonkinaikaa kosketuksissa ilman kanssa. Päihtyneet värjärit makailivat (usein maanantaisin) värjättyjen kankaittensa ympärillä, josta ilmaisut saivat alkunsa.

Värimorsingon uskotaan olleen ensimmäinen sinistä luovuttava värjäyskasvi Pohjois-Amerikassa.

Japanissa värimorsingolla värjättiin etenkin Hokkaidon alueella, vaikka muuten Japanissa "kiinanindigo", eli Polygonum tinctoria on ollut suositumpi indigokasvi.

Ohjeita

Pikavärjäys: Sataan grammaan lankaa tarvitsee värjäytyäkseen noin vajaa kilon värimorsinkoa. Sullo keräämäsi värimorsingon lehdet astiaan ja peitä ne kiehuvalla vedellä. Peitä astia ja anna olla noin tunnin. Veden pitäisi muuttua ruskeaksi. Kaada vesi toiseen astiaan ja purista lehdistä pois neste. Lisää joukkoon ruokalusikalleinen ammoniakkia tai leivinsoodaa (neste muuttuu emäkseksi). Kaada nestettä astiasta toiseen muutama minuutti, jotta neste alkaa kehittyä sinertäväksi (indigoiini tarvitsee hapettumista).
Peitä astia ja sijoita se toiseen astiaan, jossa on vettä. Säilytä lämpö suurinpiirtein veden kiehumispisteessä (100°C). Laita värjättävä langat kuumaan veteen likoamaan. Upota langat väriliemeen (pitäisi olla keltaista), kun se on ensin kiehunut noin tunnin. Anna liota puolisen tuntia. Kun langat nostetaan ilmaan, ne muuttuvat keltaisesta sinisiksi. Operaatio on voimakashajuinen, joten se kannattaa tehdä ulkona.