Värjäys: Serratula tinctoria Liuskalääte, värilääte

[Astaraceae]

nicanyrtti, nikan yrtti
[englanti saw wort, alpine saw Wort, dyer's plumeless saw-wort · saksa Schart, Färber-Scharte, Bergscharte, Berg-Scharte, Blaue Scharte, Färberblume, Färberdistel, Färberscharte, Gewöhnliche Färber-Scharte, Gilbe, Gilbkraut, Heidenkraut, Heidenschmuck, Herrenschmuck, Scharblätter, Scharte, Sprenenkraut, Wiesenscharte · hollanti schaar · ranska Serratule des teinturiers, Sarrette des teinturiers, Serratule · italia serratola; vanha nimitys erba cieretta · espanja serratula · ruotsi ängskär, ängskjär (vanha nimitys) · tanska eng-skør · zindlot]

Liuskalääte on monivuotinen asterikasvi, joka esiintyy yleisenä etenkin Keski-Euroopassa. Suomessa se on muinaistulokas, mutta ei yleinen: nykyaikana on tunnettu yksi kasvupaikka, mikä sekin on ilmeisesti kadonnut viime vuosien aikana. Ruotsissa se on ollut paikka paikoin yleinen kasvi, mutta nykyään sielläkin ilmeisesti harvinainen. Liuskalääte esiintyy koko Euroopassa, mutta monin paikoin se on merkitty vaarantuneeksi lajiksi.

Kasvin lehdistä ja varresta saadaan pysyviä keltaisia väriaineita: luteoliinia ja sen glukosideja, isoramnetiinia, kversetiiniä ja kemferolia. (Kasvn väriainetta on kutsuttu aiemmin serratuliiniksi.) Käytettiin jo Roomassa vaatteiden keltaiseksi värjäämiseen. Suosittu erityisesti keskiajalla, ja erityisesti alueilla, joissa ei kasvanut tai viljelty väriresedaa (Reseda tinctoria). Etenkin 1300- ja 1400-lukujen Toskanassa se oli erittäin arvostettu väriaine

Ruotsissa värilääte oli 1700-luvulla kasvitiedettä koskevissa julkaisuissa verrattain usein esillä.

Linnæus mainitsee liuskaläätteen keltaisen väriaineen lähteenä Gotlannin ja Öölannin värjäyskasveja esittelevässä tekstissä vuodelta 1742.

Magnus Lagerström kertoi marraskuussa 1748 lähetetyssä kirjeessään Carl Linnæukselle, että Göteborgissa toimiva sveitsiläinen värjäri käytti keltaisen värjäämiseen sarjakeltanoa (Hieracium umbellatum), jota "käytetään samoin kuin liuskaläätettä":

Ellies har jag bordt berätta, at wid en klädesfabrique här i Staden, hwarest färgaren är en Sweitzare brukas Hieracium N^o 639 af Swensk wäxt (*Hieracium umbellatum), hwaraf ymnoghet här i negden finnes, at färga gohlt med, på lika sätt som sker med Engskär (*Serratula tinctoria).

Pehr Adrian Gadd mainitsi sen tekstissään Academisk Afhandling om Allmänna Lagens Upmärksamhet vid Plantagers inrättande och vård i Sverige (1765) edullisuudessaan yhtenä mahdollisena värikasvina, jota Suomessakin voisi alkaa viljellä. Myös Palmstruch kannusti kasvin viljelemiseen vuonna 1804 julkaistussa kirjassaan väittämällä sen kulutusta kovaksi, koska sitä voitaisiin käyttää myös vihreän värjäämiseen (yhdessä indigon kanssa), jolloin viljelykustannukset saa katettua. Hän perusteli kasvin viljelyä myös sillä, että siitä saa puhtaamman värin, jos se on "vapaa muista ruohoista". Hän myös mainitsi, että värjäyksen jälkeen värikasvien jämät sopivat karjan rehuksi, joten ne eivät mene hukkaan.

Ruotsalaisessa Hushållningsjournal -lehdessä (1776) Johan Lindwall kehotti värjääjiä antamaan julkinen hinta kasville, jota - kuivaa ja karkeaa kasvia - karjakaan ei halua syödä. Ehdotuksen mukaan hinnan tietäminen innottaisi ihmiset keräämään kasvia, ja jos työ annettaisiin lapsille, ei olisi vaaraa niittyjen tuhoutumisesta: heidän kevyet jalkansa eivät tallaisi alueita pilalle.

Ilmeisesti liuskaläätettä käytettiin melko laajasti kotivärjäyksessä, mutta siitä ei tullut kaupallisesta merkittävää värjäyskasvia.

Vanhan ohjeen mukaan kasvista saadaan myös tiilenpunaista keittämällä sitä kalkkiveden ja etikan kanssa.