-

ultramariini, lazuulinsininen, saksansininen

[englanti ultramarine, French ultramarine, Gmelin's blue, lazuline blue, lazur, lazzulite, sapphire, ultramarine artificial blue, ultramarine natural blue, blue de garance · ruotsi lasurstensblått, ultramarinblått · norja ultramarin blå · saksa Ultramarin Blau, Ultramarin echt (aito), Königsblau, Lasurblau, Lazurium, Lazurstein, Pfaublau,Orientalischblau, Ultrablau, Universalblau · hollanti ultramarijn · ranska outremer lapis, azur d'Acre, pierre d'azur, bleu d'outremer · italia azzurro d'artificio (synteettinen), azzurro di Baghdad, azzurro ultramarino, oltremare genuino (aito), blu oltremare artificiale (synteettinen), blu oltremare naturale (aito) · espanja ultramar ino/ verdaero, azul ultramar · katalaani blau ultramar · portugali ultramar · tsekki ultramarin · puola ultramaryna, ultramaryna blekitna · venäjä ultramarin · azzurrum ultramarine, azzurrurrum transmarinum, azzuro oltramarino, cynusscythico · iran sang-e lājavard (sininen kivi, myös kobolttisinisestä); lājavard-e badakšī (lapis Badakšānista)]

Plinius ja Theofrastos kutsuivat nimellä coeruleum scythium.

Lapis Lazuli tulee persialaisesta sinistä tarkoittavasta sanasta lazhward. Ultramariini -nimi on tullut siitä, että lapis lazuli -mineraali, josta väriä saatiin, esiintyi 'meren tuolla puolen' - ultra mare - nimityksen sanotaan vakiintuneen vasta 1300-luvun Italiassa.

Kirkkaansininen, vihertävät ja punertavat siniset; vaaleata sävyä kutsutaan joskus ranskan ultramariiniksi; aito luonnon mineraali [PB29, CI 77007]

puolikarkeaa ultramariinijauhetta

Puolikarkeaa ultramariinijauhetta.Pigmenttikuva Iconofilen [www.iconofile.com] luvalla

Epäorgaaninen kivennäisväri, kompleksinen natriumalumiinisulfosilkaatti
synteettinen 2Na2 Al2 Si2 O6 · NaS2 tai Na8-10Al6Si6O24S2-4 tai Na6-8Al6Si6O24S2-4
aito 3Na2 O · 3Al2 O3 · 6SiO2 · Na2 S

Pii-, alumiini- ja natriumoksideja sekä rikkiä (kaoliini, soodatuhka, glaubersuola, rikki, hiili, piimaa) sisältävä myrkytön väriaine; natriumalumiinisilikaatin kompleksinen polysulfidi. Läpikuultava, värjäysvoima hyvä. Aito lapis lazuli -kiven ultramariini on yksi pysyvimpiä värejä.

Synteettinen ultramariini ei ole laadultaan niin kestävää kuin luonnon ultramariini, mutta aito pigmentti on hyvin hankalasti saatavissa. Aito lapis lazuli saattaa sisältää enemmän epäpuhtauksia kuin varsinaista väripigmenttiä - sen jauhaminen on hankalaa ja ellei epäpuhtauksia saada eroteltua, lopputuloksena on harmaa pigmentti. Sitä on valmistettu sooda- (tummanpunertavaa, kestää happoja), sulfaatti- (sinistä, ei kestä happoja) ja soodasulfaattimenetelmällä. Synteettisessä ultramariinissa ei ole epäpuhtauksia kuten aidossa ultramariinissa, joten sen sävy on tasaisempaa. Synteettinen ultramariini on aitoa hieman tummempaa ja 'vähemmän sinistä'. Myös hintaero on suuri: aito pigmentti on noin tuhat kertaa kalliimpaa kuin synteettinen. Aitoa ultramariinia käytetään kuitenkin mm. taideteosten restauroinnissa.

Lapis lazulia löydetään vain korkealta, pääosin vuoristoista. Keskiajalla ultramariini tuli Eurooppaan nykyisen Afganistanin alueelta - vuosisatoja vanhasta Kokchan kaivoksesta mainataan lapis lazulia edelleenkin ja juuri sieltä mainattua kiveä pidetään paraslaatuisena. Suuria esiintymiä on sijainnut myös Siperiassa ja Andeilla Chilessä - kaivokset suljettiin 1800-luvulla. Kiveä on mainattu myös Venäjällä niin Baikalin rantamilta ja Pamir-vuoristosta - 5000 metrin korkeuksista sekä Vesuviuksesta Italiassa. Pienempiä löydöksiä on tehty Argentiinassa, Burmassa, USAssa ja Kanadassa. Monissa kaivoksissa aarretta vartioitiin aiemmin tarkkaan: kaivoksille luvaton tunkeutuminen saattoi johtaa pään menetykseen.

historia

Noin 5000 eaa lapis lazuli Egyptissä korukivenä · n. 3,400 eaa lapis lazulia kaivettiin Afganistanissa (mm. Badahšanin kaivokset) ja Mesopotamiassa. Mesopotamiassa lapis lazuli oli tähtitaivaan symboli ja sen uskottiin tulevan suoraan jumalilta.

Ultramariinia on käytetty muinoin mm. Arabiassa, Kiinassa ja Siperiassa. Mainintoja lapis lazulista löytyy sumerilaisesta kirjallisuudesta. Esim. persialaisten kerrotaan värjänneen ultramariinilla "aikojen alusta". Toisaalta, useissa lähteissä on myös huomautettu, että vaikka assyrialaisista ja babylonialaisista korkokuvista on löytynyt lapis lazulia kivenä, sitä ei ole kuitenkaan käytetty värjäystarkoituksiin - asiasta ollaan kahta mieltä. Mm. nykyisen Irakin alueelta on löytynyt lapis lazuli -mosaiikilla koristeltu kuninkaan hauta noin ajalta 3500 eaa. Egyptiläiset ja keltit tunsivat koristekiven jo kauan ennen roomalaisia ja germaanikansoja.

Jotkut tutkijat uskovat, että lapis lazuli on 'safiiri' (sapphirus), johon Raamatussa sekä joissakin antiikin ajan kirjoituksissa viitataan.

Pliniuksen ja Theofrastoksen kirjoituksissa viitataan siihen, että egyptiläisille lapis lazuli oli puolijalokivi - "taivaan kivi", jota käytettiin mm. rakennusten koristekivenä. Egyptissä Lapis lazuli-kivellä uskottiin olleen elämää voimistavaa vaikutusta, sitä käytettiin mm. uskonnollisissa seremonioissa. Egyptissä pyramidien seinään kirjoittavat mm. "lapis lazulin kasvavan taivaasta". "Kuolleiden kirja" kuvaa jumala Osiriksen pojan Horuksen, jokat tuhoaa kaiken pahan. Kuolemansa jälkeen hän ilmestyy sinisestä kivestä tehdyn haukan muodossa. Lapis Lazulia on löydetty egyptiläisten faaraoiden, mm. Ramsesin, hautakammioista; Tutankhamonin korut oli tehty kullasta ja lapis lazulista ja Tutmos III:n patsas oli päällystetty kivellä. Lapis lazulin sininen oli egyptiläisille elämän ja jumaluuden symboli.

On esitetty todisteita siitä, että ultramariinia käytettiin pigmenttinä egyptiläisissä hautamaalauksissa jo neljännen dynastian aikaan. Kaikki eivät ole kuitenkaan varmoja siitä, että egyptiläiset, kreikkalaiset tai roomalaiset olisivat käyttäneet lapis lazulia pigmenttinä. Heillä oli käytössään synteettinen kuparisilikaattisininen: egyptinsininen. Afganistanissa sijaitsevat Bamiyanin luolatemppeleiden maalaukset ovat ensimmäiset varmat merkit lapis lazulin pigmenttikäytöstä. Ne ajoittuvat 500- ja 600-luvuille. Persialaiset miniatyyrit, joissa ultramariinia on käytetty, ajoittuvat 1200- ja 1300-luvuille. Kiinassa varmasti ultranariiniksi tunnistettua sinistä on löytynyt 900-1000-lukujen maalauksista; Intiassa 1000-1100-lukujen seinämaalauksista.

On joitakin viitteitä siitä, että Euroopassa Lapis lazuli-kiveä käytettiin pigmenttinä jo 500-luvulla; yleinen käsitys kuitenkin on, että väriaineeksi ultramariini vakiintui 1100-luvulla. Vasta 1200-luvulla Euroopasta löytyivät ensimmäiset reseptit, joiden mukaan väriainetta saatettiin valmistaa raaka-aineesta.

Marco Polo kuvailee matkakertomuksessaan (1271) Badahšanin valtakuntaa (nyk. Afganistanin ja Tadzekistanin alueella) maana, jossa "korkeasta vuoresta louhitaan maailman parasta ja hienointa sinistä" ja jossa "kivet, joista sinistä väriä saadaan, esiintyvät maassa suonina". Hän selostaa ultramariinin valmistusprosessin tarkkaan. Marco Polo kävi afganistalaisilla kaivauksilla (Kokchan laakso), jotka ovat edelleen toiminnassa.

Jo bysanttilaisissa teksteissä on mainittu, ettei ultramariinia voi pestä epäpuhtauksista, koska se muuttuu harmaaksi. 1200-luvulla arabialainen alkemisti Geber sekoitti murskattua lapis lazulia murskattuun pihkaan ja pesi tuotteen vedellä. Seuraavalla vuosisadan Italiassa luultavasti maurit keksivät sekoittaa murskattua lapis lazulia vahaan, öljyyn ja pihkaan ja sekoittaa seosta vedessä kunnes sininen irtosi. Lisää ohjeita löytyi Cenninon kirjasta 1300-luvun lopulta.


Varhaiskeskiajalla ultramariini ei vielä ollut tärkein pigmentti, vaan alkoi nousta asemaansa vasta 1300-luvulla. Keskiajan Euroopassa ultramariinipigmenttiä käytettiin mm. pohjois-eurooppalaisten maitten taiteessa. Myöhäiskeskiajalla ultramariini korvasi osaltaan myös kadonnutta antiikin purppuraa: esim. heraldiikassa etenkin Ranskassa sininen nousi purppuran ohi. Keskiajan käytetyin sininen pigmentti oli kuitenkin atsuriitti.

1300-luvulla ultramariinia sai käytännössä vain nykyisen Afganistanin alueelta. Ultramariini oli kaikkein arvostetuin pigmentti (ja kallein maalauksessa tarvittava aine heti kullan ja hopean jälkeen) sekä voimakkaan ja puhtaan värinsä että pitkästä ja vaikeasta kuljetuksesta johtuvan kalleudensa vuoksi. Ja valmistuksen vuoksi: kilon raaka-aineesta saatiin 30 grammaa hyvälaatuista väriainetta. Italiassa ultramariinia käytettiin sinooperin ja kullan ohella käsikirjoituksissa ja paneelimaalauksissa - tuolloin kulta ja ultramariini olivat yhtä arvokkaita. Gotiikan ja romantiikan aikana sillä maalattiin usein maalauksen arvokkaimmat kohdat, esim. Neitsyt Marian viitta ja Jeesuksen puku. Tarinoiden mukaan ultramariini kelpasi sotavelkojen maksuun ja ruhtinaat säilyttivät sitä aarrekammioissaan kullan ohjella. Lapis lazulista jauhetusta ultramariinista tuli tärkeä sininen väri smaltin rinnalle, sitä käytettiin mm. freskoissa ja rukouskirjojen kuvituksissa. Luultavimmin pigmenttiä tuotiin Eurooppaan Italian Venetsian kautta, joka tuolloin oli suurin portti Eurooppaan kaukomailta.

1300- ja 1400-luvuilla sinisten pigmenttien koostumus ja laatu määriteltiin tarkoin. Ultramariini oli kirkas ja syvä sävy, mutta mineraalin sininen väri eroteltiin harmaasta väristä monimutkaisin keinoin ja värin laatu huononi joka erottelukerralla: oli olemassa myös halvempia ja valjumpia sinisiä. Niihin viitattiin nimellä saksansininen. Monet huijarit myivät ultramariinia niin, että parhaat siniset värit näkyivät päällä, mutta alimmat osat olivatkin harmaampaa ainesta.

Kun keskiajalla ultramariinia käytettiin Jumalan ylistykseen, kirkkojen koristamiseen ja kirkolliseen taiteeseen, renesanssin aikaan ultramariinin käytöstä alkoi tulla yksityisten ylellisyyttä. Taideteoksen tilaaja määritteli etukäteen käytettävän ultramariinin määrän ja sopimuksessa sovittiin, että tilaaja hankkii taiteilijalle sekä ultramariinin että lehtikullan. Ultramariinin käyttö lisäsi teoksen arvoa ja saattoi vaikuttaa myös sekä tilaajan että taiteilijan sosiaaliseen asemaan: olihan sen käyttö merkki varallisuudesta. Etenkin porvariston nousun aikaan pyrkimys ylöspäin sosiaalisessa hierarkiassa oli voimakasta - oma muotokuva oli merkki siitä, että oli joku ja ultramariini oli oman aikansa brassailuun käytetty merkkituote.

Kun ultramariinin käyttö ei ollut vielä yleistynyt kaikkialla Euroopassa (Valentin Boltz sanoi 1549, että ultramariinia pidetään parhaimpana, mutta saksalaisissa maissa sitä näkee vain harvoin ja pieniä määriä.), 1400-luvun Italiassa ultramariini oli laadun merkki. Ultramariinia käyttivät niin Rafael, Leonardo da Vinci, Titian kuin Michelangelokin.

Hollantilaisille kauppiaille ultramariinisinistä sisältävän taulun omistaminen oli nimenomaan statussymboli. Jan van Eyck ei käyttänyt ultramariinia vapaaehtoisesti, vaan vain jos taulun tilaajat niin erikseen vaativat. Joidenkin lähteiden mukaan van Eyck ei pitänyt ultramariinistä, mutta vähintään yhtä todennäköistä on, että taiteilijalla ei ollut varaa hankkia ultramariinia omiin maalausaineisiinsa ilman tilaajan varoja. 1500-luvulla eläneen miniatyyrimaalarin Nicholas Hilliardin mukaan Venetsian tumma ja laadukas ultramariini oli niin kallista, että maalareiden oli tyydyttävä muihin sinisiin kuten smalttiin ja keinotekoiseen atsuriittiin.

Kerrotaan, että jossain vaiheessa ultramariini oli niin arvokasta ja sen käyttötarkoitus niin tarkkaan määrätty, että taiteilijan oli käännyttävä Vatikaanin puoleen saadakseen väriä. Jos taiteilijalla oli tavoitteena maalata uskonnollinen maalaus (ultramariinia Madonnan siniseen viittaan), Vatikaani saattoi lähettää pienen määrän sinistä väriä. Värin lisäksi mukaan tuli myös aseistettu vartija, jonka tehtävänä oli vahtia, ettei väriä käytetty mihinkään muuhun. Totta vai tarua?

Van Dyckin sanotaan varoneen öljyn aiheuttamaa kellastumista (jolle on englannissa oma nimityskin, ultramarine sickness), joten hän siveli ultramariinin öljyväritauluihinkin temperavärinä. 1600-luvun hollantilaiset taiteilijat käyttivät ultramariinia valkoiselle pohjalle, muutokset värisävyyn saatiin maalaamalla ultramariinin päälle muilla väreillä, esimerkiksi okralla ja valkoisella. Hollantilainen Jan Vermeer (1632-1675) oli suuri ultramariinin ystävä, väriä voi löytää lähes kaikista hänen maalauksistaan. Huolimatta pigmentin kalleudesta, Vermeer siveli ultramariinia muuallekin kuin sinisiin kohtiin: hän maalasi sillä lähes kaikki varjot ja korosti sillä mm. valkoisen valkoisuutta.

Keskiajalla uskottiin, että lapis lazuli pitää raajat terveinä ja estää kateuden ja pelon tuntemista. Lapis lazulista tehtiin amuletteja ja talismaaneja, joilla uskottiin olevan voimia. Nykyäänkin kiven uskotaan karkoittavan masennusta ja parantavan kuumeita.

Myös idässä ultramariinin sininen on parantava väri. Hinduismin myyttien mukaan Shiva nielaisi Kalakutan (rikottujen lupausten myrkyn). Hän piti sitä turvassa kurkussaan, joka muuttui siniseksi.

Venäjällä lapis lazulia käytettiin erityisesti kauniiden taide-esineiden ja koristeiden pinnoituksessa. Vuonna 1851 Baikal-järven rantamilta löytynyt uusi lapis lazuli - kaivos nosti uudelleen kiven suosioon pienen tauon jälkeen. Pietarissa sijaitsevan Pyhän Iisakin kirkon kaksi viiden metrin korkuista paneelia ovat Badahšanista (Afganistan) tuotua lapis lazulia, josta keisarinna Katariina II antoi maksuksi kivien painon verran hopeaa. Myös Pietarin Pushkinin palatsissa on lapis lazuli- panelointi.

Vuosien 1979-1989 Afganistanin sodan aikaan afgaanipäällikkö Ahmed Shah Massoud hallitsi sikäläisten vanhojen kaivosten lapis lazuli-kauppaa ja määräsi kivelle kymmenenprosentin lisäveron - varoilla rahoitettiin sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Kun Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista, lapis lazuli -kauppa kasvoi 50% ja teki Massoudista rikkaan miehen. Talibaanien valtaannousun jälkeen 1996 lapis lazuli -kauppa loppui valtakauden ajaksi. Afganistanin kaivokset ovat edelleen toiminnassa ja kiveä kaivetaan siellä edelleen miltei samoin keinoin kuin tuhansia vuosia sitten: miesvoimin, hakuin ja taltoin, apuna hieman räjähteitä ja kaasuvalo.

- Lapis Lazuli mining in Sari-i-Sang in northern Afghanistan, Al Jazeera English, 2007

Synteettinen ultramariini, ranskalainen ultramariini

[englanti French ultramarine, Gmelin's blue, Guimet's blue, permanent blue]

Keinotekoisen ultramariinin (PB29) keksimijästä ollaan montaa mieltä. Lapis lazuli-kiven kemiallinen analyysi julkaistiin Ranskassa 1806 (Desormes ja Clement), mutta sillä ei ehkä ole ollut merkitystä varsinaisen synteettisen pigmentin kehittelyssä. Synteettinen pigmentti kehitettiin 1820-luvun loppupuoliskolla samanaikaisesti ainakin kahdessa paikassa: Jean Baptiste Guimet kehitteli värin Toulousessa ja Christian Gottlob Gmelin Tbingenissä. Jotkut lähteet mainitsevat pigmentin kehittäjäksi myös Meissenin posliinitehtaalla työskennelleen Friedrich A. Köttigin. Näistä herroista Guimet on saanut itselleen kunnian ultramariinin keksimisestä ja Meissenin posliinitehtaalla käytetty ultramariinisininen oli todennäköisimmin nimenomaan Gmelinin versiota, ei Köttigin omaa keksintöä.

Keinotekoisen ultramariinin historia alkaa jo aiemmin. Vuonna 1787 Gothe huomasi Palermon lähettyvillä liikkuessaan, että paikallisissa kalkkiuuneissa oli sinistä, kiiltävää ainetta. Hän mainitsi, että paikalliset asukkaat leikkasivat lasimaista sinistä massaa ja käyttivät sitä lapis lazulin korvikkeena koristetöissään. Tassaert (Tessäert) löysi samaa sinistä ainetta ranskalaisen Saint Gobinin lasitehtaan kuivatusuuneista ja lähetti näytteet analysoitavaksi 1814 Vauquelinille ja Ranskan hallitukselle. Hän aavisti, että oli lähellä synteettisen ultramariinin keksimistä. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1824 Societé d'Encouragement tarjosi kuuden tuhannen frangin palkintoa sille, joka osaisi tuottaa ultramariinin synteettisen variaation, jonka hinta ei ylittäisi 300 frangia kilolta (lapis lazulin kilohinta liikkui kolmen ja viiden tuhannen frangin välillä).

Tuloksena syntyi mm. useita imitaatioita preussinsinisestä, mutta lopulta oikeakin ultramariinisininen löytyi. Palkinnon sai vuonna 1828 ranskalainen Guimet, joka oli kehittänyt tavan jo muutamaa vuotta aiemmin - joskin sen kilohinta oli n. 400 frangia, eli enemmän kuin kilpailussa oli tavoiteltu. Tubingenin yliopiston kemian professori Gmelin oli myös onnistunut saamaan aikaan ultramariinia, tosin hieman erilaisella menetelmällä. Hän julkaisi tietonsa kuukausi Guimetin jälkeen ja vaati palkintoa itselleen. Palkinto jäi Guimetille, mutta riita palkinnon oikeasta osoitteesta jatkui vuosia. Noin 1830 Guimetin ultramariinia alettiin valmistaa tehtaassa, jonka hän avasi Fleurieu-sur-Soneen, Ranskaan.

Keinotekoinen ultramariini valmistettiin kuumentamalla hienoksi jauhettua kaoliinia, kalsinoitua soodaa, kivihiiltä tai puuta, puuhiiltä, silikaatteija ja rikkiä savisessa umpinaisessa sulatusuunissa. Seos pidettiin hyvin kuumassa noin tunnin, jonka jälkeen sen annettiin kuivua. Seoksesta pestiin pois natriumsulfaatti, seos kuivattiin ja jauhettiin sopivan hienoksi. Suuremmista partikkeleista saatiin syvempi ja tummempi väri. Tällä menetelmällä saatiin valmistettua myös ultramariinivihreää.

Impressionisteille ja post-impressionisteille synteettinen ultramariini oli tärkeä pigmentti. Turnerin on sanottu olevan ensimmäinen taiteilija, joka käytti keinotekoista ultramariinia, mutta kemialliset testit ovat ainakin osin viitanneet muihin pigmentteihin.

HUOM! Sivulla olevat reseptit ovat vanhoja ja saattavat sisältää myrkyllisiä aineita. Reseptit ovat esillä kuriositeettina, eivät sitä varten, että niitä toteutettaisiin!

Valkaisu ja sineämisaineet

Pesu- tai huuhteluvedessä käytetään toisinaan sinistä väriainetta varsinkin seuduilla, joiden vesi on rautapitoista. Sininen väri saa vaatteet näyttämään valkoisemmilta; se ikäänkuin neutraloi rautaoksidin aiheuttaman kellertävän vivahduksen. Liukenematonta sineä valmistetaan seuraavasti:

  1. Ultramariinia 80,0
  2. Dekstriiniä 12,0
  3. Vettä 7,0
  4. Glyserolia 1,0

hierotaan yhtenäiseksi tahtaaksi, josta muodostetaan palloja tai tabletteja. Nämä kuivataan noin 50 asteen lämmössä.
Kotikemistin reseptikirja (WSOY, 1956)

Ultramariinisinistä käytettiin 1800-luvulla mm. pyykin 'valkaisuun'. Pyykin huuhteluveteen lisättiin pieni pussi sinistä, joka sai puuvilla- ja pellavapyykin luonnollisen kellertävyyden vaikuttamaan valkoiselta.

käyttö

Käytetään mm. öljy-, alkydi- akryyli-, guassi-, tempera- ja vesiväreissä sekä pastelleissa. Nykytaiteilijoista ultramariinia käytti mm. ranskalainen Yves Klein (1928-62); Klein kehitti ultramariinin pohjalta käyttöönsä värin, jonka patentoi nimellä 'International Klein Blue' [» lisää IKB-väristä]

Elintarvikevärinä ultramariinin käyttö on Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa kielletty, mutta mm. Intiassa ultramariinia saattaa löytyä ruoastakin. Sitä on käytetty mm. riisin 'valkaisemiseen' - samoin kuin pyykin valkaisuaineena, myös riisin ja muiden valkoisten ruoka-aineiden kohdalla sinivärjäys on luonut (ja luo) illuusion kirkkaammanvalkoisesta ruoasta.

nimiä

Fra Angelico Blue on erityisen puhtaan aidon ultramariinin nimitys (Cennino Cennini).

French ultramarine on nimitys synteettiselle ultramariinille.

Kuninkaansininen (ransk. bleu de roi) oli syvä ultramariininsiniväri, jota käyettiin 1700-luvulla pohjavärinä Vincennesin posliineissa. Myöhemmin värin käyttö levisi Sévresin posliinitehtaan kautta muihinkin eurooppalaisiin posliinitehtaisiin.

New Blue on ollut yksi ultramariinin myyntinimi.

Saksansininen German blue, ultramariinituhka ultramarine ash ja mineral ash ovat nimityksiä huonolaatuiselle, harmaalle ultramariinille. Sininen ultramariini esiintyy suonina lapis lazuli -kivessä, sitä ei yleensä löydy kimpaleina. Kun mineraali jauhetaan poistamatta värisuonia, saadaan sinisenharmaata , jonka värjäysvoima on rajallinen.

Venetian blue -nimellä eli venetsiansinisenä pigmentti tunnettiin Euroopassa aikoina, jolloin Venetsia oli tärkeä porttin idän Silkkitien ja Euroopan pigmenttimarkkinoiden välillä.

Vihreä ultramariini green ultramarine on harmaahko, ei kovin yleinen väri, jonka ominaisuudet ovat samat kuin ultramariinisinisellä. Se saadaan aikaan jättämällä ultramariinisinisen valmistusprosessi kesken.

muuta

Katso myös ultramariinivioletti, ultramariinipunainen

Lähteitä / lukemista

Finlay, Victoria Colour. Travels throught the Paintbox. Sceptre; Hodder and Stoughton, Lontoo 2002
Järvelä, J Maalarin aine- ja ammattioppi. WSOY, Porvoo 1956
Ratia, Liisa Kotikemistin reseptikirja. WSOY, Porvoo 1956.
Röhrig, Herbert Dreitausend Jahre Ultramarin. Farbe und Lack. Centralblatt 1933 / Kremer-Pigmente
Seilnacht, T Ultramarinblau [www.seilnacht.tuttlingen.com | 08XI03]
Tariang, Uma Tiwari Adulteration of Food - A Deep Rooted Social Evil [www.boloji.com | 31XII03]