-

napolinkeltainen, antimonikeltainen (neapelinkelta)

[englanti Naples yellow, antimony yellow, brilliant yellow, potter's yellow · ranska Jaune d'antimoine, jaune de Naple, jaune de Naples, jaune brilliant · saksa Antimongelb, Bleiantimongelb, Neapelgelb, Pariser gelb · hollanti napelsgeel · espanja amarillo de Napol · italia giallo de Napoli, giallo di vasari · latina luteoleum neapolitanum · tsekki Neapolsk zlut · venäjä neapolitanskaja zoltaja · puola zlcie neapolitaska · giallorino, giallolino]

[PY41, CI 77588, CI 77589]

Lyijyantimonaatti tai lyijyantimonaattista lyijyä.
Pb(SbO3)2
Pb(SbO4)2
Pb3(SbO4)2
Pb2Sb2O7
PbSb2O5
PbO · Sb2O5 (+ZnO +BiO)
O8Pb3Sb2 (Gardner's Commercially Important Chemicals)

Epäorgaaninen väriaine. Raskas ja tiivis pigmentti. Aidon värin peittokyky on hyvä, mutta värjäysvoima on heikko. Väri tummuu ilman vaikutuksesta. Myrkyllinen. Normaaliväri. Alkujaan napolinkeltainen sisälsi lyijyoksideja, mutta myöhemmin ne korvautuivat lyijynitraateilla.

Napolinkeltainen on lyijyantimonaattia, jota valmistetaan kalsinoimalla lyijyn ja antimonin suoloja. Sitä ei löydy luonnosta sellaisenaan. Vulkaanisilta alueilta löytyy bindheimiitti-mineraalia, jolla on samanlainen kristallirakenne, mutta sillä ei ole pigmenttikäyttöä, ja yleisesti uskotaan, että sitä ei ole käytetty pigmenttinä.

Järvelän "Maalarin aine- ja ammattioppi" vuodelta 1956 kertoo, että "neapelinkelta on kestävimpiä kirkkaankeltaisia maalivärejä. Peittokyky öljyyn sekoitettuna on erinomainen, samoin sekoitussopivaisuus kaikkien muiden maalivärien kanssa."

Aito lyijyantimonaattinapolinkeltainen on kirkas keltainen väriaine, mutta epäpuhtaudet ovat tuottaneet myös useampia sävyjä. Kirkkaankeltaisen pigmentin lisäksi on saatavilla tummempaa napolinkeltaista, jossa on vähän keltaokramainen vivahde.

1900-luvulla napolinkeltaisen nimellä on myyty mm. lyijyvalkoiseen tai titaanidioksidiin perustuvien väriaineiden sekoitusta. Sitruunankeltainen napolinkeltainen on valmistettu lisäämällä siihen sinkkiä; väri ruskettuu seinämaalauksissa, mikä lienee vaikuttanut mielikuviin napolinkeltaisesta väristä. Ennen myytyihin punertaviin napolinkeltaisiin on sekoitettiin usein mm. tervaväriaineita tai mönjää, jolloin napolinkeltaisen laatu heikkeni.

Nykyään suurin osa kaupasta saatavia napolinkeltaisen nimellä myytyjä maaliaineita on sävymaaleja (hue), eli joidenkin muiden värien sekoituksesta valmistettuja värejä, ja nimeä on käytetty aika huolettomasti eri keltaisen vivahduksille - originaalin pigmentin sävy on välillä aika kaukana. Monille nimestä "napolinkeltainen" tulee mieleen hieman oranssihtava tai vaaleanpunertava, himmeä keltainen, millä ei ole paljon tekemistä alkuperäisen napolinkeltaisen sävyn kanssa.

Napolinkeltaiseksi on kutsuttu myös lyijymonoksidia.

historia

Vastaavanlaisia väriaineita (lyijyn ja antimonin yhdistelmiä), joissa saattoi olla myös sinkki- ja vismuttioksideja, käytettiin mm. Babyloniassa ja Assyriassa keltaisten keramiikkalasitteiden valmistuksessa n. 600 eaa - sitä on kerrottu löytyneen babylonialaisista tiilistä. Muinaisessa Egyptissä napolinkeltaista käytettiin lasin värittämiseen ja keramiikkalasitteisiin. Mutta varsinaisten puhtaan lyijyantimonaatin käytöstä keramiikassa ja lasitteissa on merkkejä vasta Bysantin ajalta.

Tarkkaa tietoa siitä, milloin pigmentti on otettu maalauskäyttöön, ei ole, mutta usein keramiikan ja lasinvalmistuksessa syntyneitä tai käytettyjä pigmenttejä on käytetty myös maalauskäyttöön melko varhain.

Keskiajalla pigmentti tunnettiin lähinnä islamistisissa ja slaavilaisissa maissa. Länteen pigmentti ja sen valmistustaito tuli venetsialaisten kauppiaiden mukana 1400-luvulla. Keskieurooppalaiset taiteilijat eivät tunteneet pigmenttiä lainkaan ennen 1700-lukua, jolloin sitä alettiin tuoda Italiasta. Lyijytinakeltainen säilyi keskieurooppalaisten taiteilijoiden pääkeltaisena vielä kolmisenkymmentä vuotta, ennenkuin napolinkeltainen alkoi hiljalleen korvata sen käyttöä. Keski-Euroopassa pigmentin koostumus pysyi epäselvänä vuosikymmenet, ja epätietoisuudessa syntyi virheellinen huhu siitä, että pigmenttiä löytyy Vesuviuksen rinteiltä. Keski-Euroopassa pigmenttiä opittiin valmistamaan keinotekoisesti vasta 1700-luvun loppupuolella. Tämä aikakausi mainitaan useissa taidehistorian lähteissä keinotekoisen napolinkeltaisen keksimisajankohtana, vaikka sitä osattiin valmistaa Euroopan ulkopuolella jo keskiajalla.

Varmaa tietoa pigmentin varhaisen valmistuksen ja käytön laajuudesta on vaikea saada. Esimerkiksi Cennino Cenninin keskiaikaisessa maalausoppaassa Il libro dell'arte (suom. Kirja maalaustaiteesta) mainitun giallorinon (joissakin painoksissa giallolino?) käsitettiin alunperin viittaavan napolinkeltaiseen, mutta nykyään pidetään todennäköisenä, että se viittaa lyijytinakeltaiseen tai yleensä vain kirkkaisiin lyijykeltaisiin.

Italiassa värivalmistajat pitivät pigmentin alkuperän visusti salassa. Nimitys "napolinkeltainen", Luteolum Neapolitanum esiintyi ensimmäisen kerran roomalaisen Andrea Pozzon 1600-luvun viimeisinä vuosina julkaistussa käsikirjoituksessa. Sitä aiemmin Cennino Cennini oli esittänyt kirjassaan, että giallorino (joka myöhemmin pitkään napolinkeltaiseksi tulkittiin), on vulkaaninen mineraali - keinotekoista alkuperää kyllä, mutta luonnon synnyttämä. Kun pigmentti löysi tiensä Keski-Eurooppaan, vanha maininta napolinkeltaisesta ja vulkaanisesta alkuperästä nousi esiin, ja alkoi kiertää sitkeä huhu siitä, että pigmentti on syntynyt korkeassa lämpötilassa, ja että se on joko Etnan tuhkaa, tai että sitä löytyy mineraalina Napolinlahden rantamilta, Vesuviuksen juurelta. Tämä ei pidä paikkaansa, mutta sitkeä huhu levisi sen verran laajalle ja juurtui sen verran syvälle, että asia mainitaan faktana vielä useissa 1900-luvun maalauskirjoissa.

Cipriano Piccolpasson esitteli lyijyantimonaatin nimellä zalulino keramiikan valmistusprosesseja kuvaavassa kirjassaan Li tre libri dell'arte del Vasaio. Samoin italialainen Giambattista Passeri julkaisi vuonna 1758 keramiikkaohjeita, joissa lyijyantominaatti esiintyi nimellä giallolino. Nimitystä ei Pohjois-Euroopassa osattu yhdistää napolinkeltaiseen - mikä lienee yksi syy siihen, että kirjoitusta ei ole huomioitu napolinkeltaista käsittelevissä tutkimuksissa 1700- ja 1800-luvuilla.

Ensimmäisen keskieurooppalaisen tutkimuksen napolinkeltaisesta, Mémoire sur le Giallolino ou jaune de Naples, julkaisi vuonna 1769 Ranskan kuninkaallisen tiedeakatemian jäsen M. Fougeroux de Bondaroy. Häntä on pidetty ensimmäisenä, joka paljasti napolinkeltaisen todellisen alkuperän keskieurooppalaisille, ja tästä todennäköisesti juontuu myös yksi pigmentin nimistä, pariisinkeltainen.

Pigmentin historian tutkimusta hankaloittaa se, että napolinkeltainen, massicot sekä lyijytinakeltainen muistuttavan hyvin paljon toisiaan sekä koostumukseltaan että osittain myös väriltään. On huomattu, että monet taideteokset, joiden on luultu sisältävän napolinkeltaista, onkin todellisuudessa maalattu massicotilla tai lyijytinakeltaisella.

Joka tapauksessa: 1700-luvun puolessa välissä napolinkeltainen tuli hyvin suosituksi eurooppalaisessa taiteessa ja oli noin sadan vuoden ajan käytetyin keinotekoinen keltainen pigmentti.

Pigmenttiä käytettiin vielä 1900-luvulla, mutta nykyään se on jäänyt marginaaliseksi pigmentiksi lyijypitoisuutensa vuoksi.

nimiä

Jaune brilliant -nimellä viitataan sekä napolinkeltaiseen että kadmiumkeltaiseen.

Suuri osa nykyään napolinkeltaisen nimellä myytävistä väreistä on jäljitelmiä, jotka eivät sisällä lyijyantimonia. Yksi tällainen on "uusi napolinkeltainen", nikkelititanaattikeltainen (chrome titanium oxide 1946) [PBr24]

Ranskalainen napolinkeltainen on hieman harmahtavaa.

käyttö

Käytetään mm. öljyväreissä, kalkki- ja temperaväreissä, keramiikassa ja lasissa. Ei sovellu vesiväreillä käytettäväksi.

muuta

Katso myös: antimonikeltainen

Lähteitä / lukemista
Bonsdorff, W & Hintikka, S V & Katara, Pekka & Stigell, R V & Kauppi, Juho Tavarasanakirja. Kirja-osakeyhtiö Tieto, K. F. Puromiehen kirjapaino, Helsinki 1922
Dik, J. Scientific analysis of historical paint and the implications for art history and art conservation. The case studies of naples yellow and discoloured smalt. University of Amsterdam, 2003
Järvelä, J Maalarin aine- ja ammattioppi. WSOY, Porvoo 1956
Milne, G. W. A. Gardner's Commercially Important Chemicals. John Wiley & Sons, 2005
Sandalinas, Carmen & Ruiz-Moreno, Sergio Lead-Tin-Antimony Yellow: Historical Manufacture, Molecular Characterization and Identification in Seventeenth-Century Italian Paintings. Studies in Conservation Vol. 49, No. 1 (2004)