Lyijyvalkoinen

kremsinvalkoinen, liuskevalkoinen, hampurinvalkoinen, genovanvalkoinen, venetsianvalkoinen, levyvalkoinen
lyijysulfaattivalkoinen

[englanti lead white, white lead]

[emäksinen lyijykarbonaatti PW1 CI 77597, CAS 1319-46-6, 215-290-6 EINECS 215-290-6 (basic lead carbonate, lead carbonate hydroxide)
lyijykarbonaatti PW1, CI 77596, CAS 598-63-0 (lead carbonate)
emäksinen lyijysulfaatti PW2 CI 77633, CAS 12036-76-9, 12397-06-7, 12065-90-6, 1344-42-9 (tribasic lead sulphate, sublimed white lead)
lyijysulfaatti PW3 CI 77630, CAS 7446-14-2 (lead sulphate)
CAS 1319-46-6 (lyijy(II)karbonaatti); CAS 598-63-0 (serussiitti; lyijykarbonaatti), CAS 1319-47-7 (hydroserussiitti)]

Lyijyvalkoisella viitataan muutamiin erilaisiin yhdisteisiin, jotka ovat kaikki epäorgaanisia, myrkyllisiä pigmenttejä. Käytännössä lyijyvalkoiset jaetaan historialliseen lyijyvalkoiseen eli emäksiseen lyijykarbonaattiin (PW1; useita variaatioita) sekä 1800-luvulla käyttöön tulleisiin lyijysulfaatteihin (PW2 ja PW3). Koska näistä valkoisista käytetään usein keskenään risteäviä nimiä, pigmentit esitellään kaikki tällä samalla sivulla. Näiden erilaisten lyijyvalkoisten useat variaatiot ja myyntinimet luetellaan aivan sivun lopussa.

Lyijyvalkoisia on myös useita laatuja, joista hienompia ja kalliimpia (kuten kremsinvalkoinen) on käytetty vain taidemaalauksessa ja pienten koriste-esineiden ja yksityiskohtien maalaamiseen. Hieman karkeampilaatuisen lyijyvalkoisen valmistus on kuitenkin ollut niin edullista, että sitä on myyty tynnyreittäin ja käytetty yleismaalina - esimerkiksi talojen maalauksessa.

Yleensä lyijyvalkoinen on emäksistä lyijykarbonaattia tai lyijyhydroksidikarbonaattia. Myös lyijysulfaatteja on pidetty erinomaisena maaliaineena, etenkin muihin pigmentteihin sekoitettuna. Lyijyvalkoisesta on valmistettu useita erilaisia maaliainevariaatioita hieman poikkeavilla valmistustavoilla ja lisäaineilla. Esimerkiksi 1800-luvulla suosioon nousivat lyijysulfaattivalkoisten ja bariumsulfaatin tai sinkkivalkoisen sekoitusvärit.

Lyijyvalkoinen

[englanti basic lead carbonate, flake white; Berlin white, ceruse (white), corroded white lead, Chremnitz white (Kremniz white), Cremser white, Dutch white lead, Flemish white, foundation white, French white, Genoa white, Holland white, Hamburg white, Kremser white, Lead white, London white, magistery of lead, Nottingham white, Nottinghen white, psmithium, silver white, slate white, snowflake white, subcarbonate of lead, Venetian white; lead carbonate hydroxide, trilead bis(carbonate) dihydroxide · ruotsi blyvit, basiskt bikarbonat, basiskt blykarbonat, blykarbonat, hamburgervitt, kremervitt, kremservitt · manksi leoaie vane · saksa Bleiweiss, Kremserweiss, Deckweiss, Schieferweiss, Schneeweiss, Silberweiss, Venetianer Weiss · hollanti lootwit, schelpwit · italia bianco di piombo, bianco di cerusa, biacca, bianco d'argento · ranska blanc de plomb, blanc d'argent, carbonate basique de plomb, blanc d'argent, blanc de plomb, carbonate basique de plomb · puola biel olowiowa, biela kremska · venäjä kremskije bielila · unkari lomfehr, cerusszit · kreikka psimmithion, psimythion · turkki üstübeç · persia sapidag · apteekkinimet cerussa in lam · latina minium album, psimithium, cerussa; (uuslatina) magisterium plumbi, album plumbi, plumbum albuminis, cerussa anglica, cerussa alba, hydratocarbonas plumbicus, hydrocarbonatis plumbus, plumbi subcarbonas]

[PW1, CAS 1319-46-6, CI 77596, 77597]

Pb(OH)₂·2PBCO₃
2PbCO₃ · Pb(OH)₂
PbCO₂ · Pb(OH)₂
(2Pb(CO₃)₂ · Pb(OH)₂
3-6PbCO₃ · Pb(OH)₂ · 2Pb CO₃ · Pb(OH)₂
4Pb · CO₃ · 2Pb(OH)₂ - · -PbO

Lyijyvalkoinen on emäksistä lyijykarbonaattia. Sen puhtaus riippuu käytettävän lyijyn puhtaudesta. Puhtaana pigmentti on hyvin valkoinen, peittävä, nopeasti ja tasaisesti kuivuva, raskas pigmentti. Kalsinoimalla siitä voidaan valmistaa keltaista massikoa.

Lyijyvalkoinen kuivuu nopeasti, minkä vuoksi sitä suosittiin pohjamaalauksessa. Perinteisellä hollantilaisella valmistustavalla tehtynä se oli jämäkkä pigmentti, joka ei tarvinnut täyteaineita impastomaiseen maalaukseen, eli jättääkseen reliefimäisen maalausjäljen.

Englantilainen värivalmistaja Field (1896) piti lyijyvalkoista oikein käsiteltynä turvallisena, mutta huomautti, että liika öljy muuttaa lyijyvalkoisen värittömäksi, harmaaksi tai ruskeaksi ja vesivärissä ne saattavat mustua. Field ei myöskään suosittele lyijyvalkoisen käyttöä liimamaalauksessa, väriliiduissa tai freskossa. Sen sijaan öljyyn sekoitettuna lyijyvalkoinen toimii loistavasti.

Muut väriaineet, kuten sulfaattipitoinen sinooperi, tai ylipäätään rikkipitoiset aineet aiheuttavat lyijyvalkoisen nopean harmaantumisen tai tummumisen, kun lyijykarbonaatti muuttuu niiden vaikutuksesta lyijysulfidiksi.

Myös muiden pigmenttien seurassa lyijyvalkoinen on hankala. Se on tuhoisa muille lyijymaaleille ja useille raskasmetalli- sekä kasviväripohjaisille pigmenteille (Fieldin (1896) mukaan krapista valmistetut pigmentit olivat poikkeus). Ongelmaa yritettiin välttää eristämällä väriaineet toisistaan vernissalla..

Jotkut lyijyvalkolaadut alkoivat kellertää taiteilijan paletilla. Church (1915) mainitseen, että kellahtavuutta neutralisoitiin pienellä määrällä indigoa tai 1800-luvun lopulta lähtien keinotekoista ultramariinia.

Lyijyvalkoinen tunnettiin antiikissa ja sitä käytettiin jo tuolloin monenlaiseen maalaukseen sekä kosmetiikkana. Euroopassa se alkoi nousta tärkeimmäksi valkoiseksi pigmentiksi 1400-luvulla öljymaalauksen kehittymisen myötä, ja oli sen jälkeen tärkein valkoinen pigmentti 1900-luvulle saakka. Lyijyvalkoisen myrkyllisyys on tiedetty aina, mutta koska muilla valkoisilla ei ollut joko samanlaista peittovoimaa, ne eivät toimineet kaikissa sideaineissa tai ne olivat liian kalliita, lyijyvalkoisella ei ollut juurikaan kilpailijoita ennen 1900-lukua. Vasta titaanivalkoisen yleistyminen 1930-luvulla ja korvaavan pigmentin löydyttyä annetut käyttörajoitukset syrjäyttivät lopullisesti lyijyvalkoisen.

Valmistus

Lyijyvalkoista [PW1] voidaan valmistaa monella tavalla, mutta yhteistä valmistustavoille on se, että etikka- ja hiilihapon annetaan tavalla tai toisella vaikuttaa lyijyyn. Aineiden vaikutuksesta lyijy muuttuu valkoiseksi lyijykarbonaatiksi; osa jää lyijyhydroksidiksi.

Erilaiset valmistusmenetelmät nimettiin usein valmistuspaikan mukaan, ja siitä myös monet lyijyvalkoiset pigmentit - kuten hampurinvalkoinen ja venetsianvalkoinen - saivat nimensä.

Hollantilaisella valmistusmenetelmällä (Dutch process; hollanninvalkoinen) saadaan aikaiseksi ns. levyvalkoista (flake white): spiraalimaisesti kierretyt lyijyliuskat laitetaan suljettuihin astioihin, jossa ne joutuvat etikkahöyryjen vaikutukselle alttiiksi. Astiat peitetään lannalla tai parkituksessa käytetyllä kuoriaineella, jolloin niiden käymisen synnyttämä lämpö nopeuttaa prosessia. Lyijyliuskoihin syntyy happojen vaikutuksesta lyijyasetaattia. Lämpö synnyttää myös lyijyoksidia, mikä yhdistyy lyijyasetaattiin muuttaen sen emäksiseksi. Valmistusastioihin kertyy myös paljon hiilihappoa, mikä muuttaa emäksisen lyijyasetaatin lyijykarbonaatiksi eli lyijyvalkoiseksi. Valmistusprosessi kesti kymmenestä neljääntoista viikkoa.

Ylläkuvattua valmistusprosessia pidetään vanhimpana ja se keksittiin ainakin muutama tuhat vuotta aiemmin tuhansien kilometrien päästä Hollannista. Samantyyppisiä valmistusmenetelmiä tunnetaan jo Kreikan antiikinajalta 4. vuosisadalta eaa. Theofrastos kertoo, kuinka lyijyvalkoista tehdään lyijystä etikkahapon avulla: lyijyastiat täytetään etikalla, kaivetaan lämpöä muodostavaan lantakasaan, jossa lyijy muuttuu valkoiseksi lyijyjauheeksi. Toisten aikalaislähteiden mukaan lyijy ja etikka laitettiin suljettuihin kivitavarasaviastioihin. Astiat on muovattu niin, ettei lyijy ja etikka pääse koskettamaan toisiaan, mutta lyijy kuitenkin altistuu etikkahöyryille.

Saksalaisessa (German process) tai itävaltalaisessa (Austrian process) kammiomenetelmässä (chamber process) sama prosessi toteutetaan tehdasmaisesti suuremmassa mittakaavassa. Siinä lannan luoma lämpö korvataan polttoaineella tuotetulla lämmöllä ja lyijyasetaatti muutetaan lyijyvalkoiseksi polttoaineen palamisesta syntyvän hiilihapon avulla. Lyijylevyt asetetaab pienten astioiden sijaan suurempiin kammioihin. Berschin (1901) mukaan yhdessä kammiossa voi olla noin 12 000 kiloa lyijyä.

Ranskalaisessa menetelmässä (French method > French white) emäksinen lyijyasetaattiliuos hajotetaan hiilihapolla valkoiseksi lyijyksi ja neutraaliksi lyijyasetaatiksi. Menetelmä tunnetaan myös nimellä Clichy process, koska ranskalainen kemisti Thenard otti sen ensimmäisenä käyttöön suuremmassa mittakaavassa Pariisin lähistöllä sijaitsevassa Clichyn kaupungissa.

Englantilaisessa menetelmässä (English method) lyijymonoksidia kostutetaan lyijyasetaattiliuoksella, ja kun se sitten altistetaan hiilihapolle, jolloin muodostuu valkoista lyijyä. Bersch (1901) kommentoi, että menetelmä ei ole enää (kirjan julkaisuaikaan, 1900-luvun alussa) käytössä.

Berch (1901) mainitsee myös useita muita keksijänsä mukaan nimettyjä prosesseja: Payen’s process, Puissant’s process, Pattison’s process, Dale and Milner's process, Bronner's process...

Valmistusprosessista tekee vaarallisen sen aikana irtoavat pitoiset höyryt, jotka myös saattavat tummentaa valmistuvaa pigmenttiä. Sen vuoksi tuore lyijyvalkoinen on harmahtavaa tai hieman likaisen väristä. Kremsinvalkoista valmistettaessa estetään rikkipitoisten höyryjen vaikutus, jolloin aikaansaatu valkoinen on puhtaan valkoista, hienojakoista ja kallista.

Historia

Muinoin väri tunnettiin nimellä cerussa, joka viittasi myös luonnosta löytyvään lyijykarbonaattimineraaliin eli serussiittiin (joka on lyijyvalkoisen suola, PbCO₃). Egyptissä ja Mesopotamiassa lyijyvalkoista valmistettiin luonnonmineraalista jauhamalla jo noin 4000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Lyijyvalkoinen on yksi ensimmäisiä keinotekoisesti valmistettuja pigmenttejä. Koillis-Kiinassa on valmistettu keinotekoista lyijyvalkoista jo 600-luvulla eaa. ja se on tunnettu yleisesti Kiinassa viimeistään Han-dynastian aikama (206 eaa – 220 jaa). Antiikin Roomassa ja Kreikassa lyijyvalkoista alettiin valmistaa noin 300-luvulla eaa. Valmistusta kuvasivat mm. Theofrastos (n. 285 eaa) ja myöhemmin Dioskorides ja Plinius. Ensimmäinen kirjallinen merkintä löytyy 300-luvulla eaa eläneen kreikkalaisen Ksenofonin kirjoituksista, joissa hän kuvaa lyijyvalkoisen käyttöä kosmetiikkana. Myös arabialaisille lyijyn valmistus oli tuttua.

Keskiajan Italiassa väri tunnettiin nimellä biacca. Venetsialaiset valmistivat laadukasta lyijyvalkoista pitämällä sitä ennen käyttöä vuoden ilman vaikutuksen alaisena säkeissä. Keskiajan kirjankuvittajat tunsivat hyvin lyijyn myrkyllisyyden ja varoittivat mm. epileptisistä kohtauksista ja halvaannuksista.

Takala tosin kertoo kirjassaan näin: [Lyijyvalkoisen] valmistus tiettävästi keksittiin sattumalta 1700-luvulla, kun lyijynpalanen oli joutunut lantatunkioon. Jonkin ajan kuluttua sen oli havaittu muuttuneen valkoisesti lyijyvalkoiseksi, lyijykarbonaatiksi, jota voitiin käyttää pigmenttinä. Ehkä kyseessä on jonkin yksittäisen ihmisen oivallus? Lyijyvalkoinen tunnettiin oikein mainiosti jo ennen 1700-lukuakin - tosin 1800-luvun merkittävät lyijysulfaattivalkoiset tulivat markkinoille vasta 1800-luvun alkupuolella.

Lyijyvalkoinen taiteessa

1500-1600-luvuilla alankomaalaiset maalarit käyttivät kahta lyijyvalkoista: puhdasta lyijyvalkoista, jota kutsuttiin nimellä schelpwit (simpukankuorivalkoinen !) ja halvempaa lyijyvalkoisen ja kalkin sekoitusta, joka tunnettiin nimellä lootwit. Halvempaa lyijyvalkoista on löytynyt mm. Rubensin, Vermeerin ja Rembrandtin maalauksista.

Muinaisessa Kiinassa lyijyvalkoista käytettiin myös talojen seinämaalausten pohjavärinä; joskin Han-dynastian (206 eaa – 220 jaa) jälkeen seinämaalausten pohjustus on usemmiten kalkkia.

Taiteilijavärinä lyijyvalkoinen, etenkin liuskevalkoinen, oli ennen hyvin yleinen väriaine Euroopassa, käytännössä se oli ainoa valkoinen öljyväri 1800-luvun puoleen väliin. Väri menetti johtoasemansa 1900-luvun alkupuolella, kun uudet valkoiset pigmentit löivät itsensä läpi markkinoilla. 1800-luvulla perinteisen emäksisen lyijykarbonaatin rinnalla valmistettiin myös muita lyijyvalkoisia pigmenttejä, mm. emäksistä lyijykloridia ja emäksistä- ja neutraalia lyijysulfaattia.

Lyijyvalkoinen yleismaalina

Rakennusmaalina lyijyvalkoinen oli pitkään suosituin valkoinen: esimerkiksi vuosittain uusimista vaativaan kalkkimaaliin verrattuna se oli kestävää. Se piti myös ötökät poissa ja oli tehokas homeenestoaine. Lyijyvalkoisen vaarallisuus talomaalina puhutti jo 1700-luvun lopulla Ranskassa, jolloin maassa aloitettiin toimet uuden, vaarattomamman valkoisen löytämiseksi: jotkut ranskalaiset kaupungit kielsivätkin lyijyvalkoisen käytön rakennusmaaleissa jo 1800-luvun puolessa välissä. Mutta todellinen muutos alkoi vasta 1900-luvun alkupuolella. Silloin vauhti olikin aika kova. Valkoisen lyijyn käyttö maaleissa väheni - koko läntisessä maailmassa - 1900-luvun alusta puoleen väliin mennessä lähes yhdeksänkymmentä prosenttia.

Suomessa lyijyvalkoista valmisti 1800-1900-lukujen vaiheessa ainakin yksi maalitehdas, suomalainen Color, joka lyhyen toimintansa (1898-1903) aikana keskittyi kuivien värien valmistukseen ja erityisesti lyijyvalkoisen valmistukseen. Vuonna 1928 Grönberg & Co alkoi valmistaa lyijykarbonaattia Tikkurilassa ja vaihtoikin nimensä myöhemmin muotoon Oy Lyijyvalkoistehdas Grönberg. Suomessa lyijyvalkoisen käyttö rakennusten sisämaalauksessa kiellettiin 1929, mutta ulkomaalauksessa vasta 1993. Lyijyvalkoisen käyttö kuitenkin alkoi vähetä dramaattisesti jo 1950-luvulla öljymaalien käytön vähenemisen yhteydessä. Grönberg mainosti ulkomaalaukseen oivallista lyijyvalkoistaan vielä 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, mutta tehtaan toiminta loppui 1967. Takala kertoo: Lyijyvalkoistehtaan lopetettua toimintansa 1967 tehdasrakennukset purettiin ja koko alue joutui perusteellisen puhdistuksen kohteeksi maaperän saatuneisuuden takia. Vaikka tehdas ilmeisestikin yritti parhaansa estääkseen haitallisten aineiden joutumista maaperään, senaikainen tekniikka ei siihen kyennyt. [...] Yhtiön tontilta kaivettu ja poisviety lyijypitoinen maaperä aiheutti vielä Vantaan Petikossa säilytyspaikassaan ongelmia ja puheita vuonna 2001.

Lyijyvalkoinen kosmetiikka

Huolimatta siitä, että vaarat varmasti tiedettiin, lyijyvalkoista ei ole käytetty vain taulujen ja seinien maalaukseen, vaan myös mm. kasvojen maalaukseen. Schaferin (Lead pigments and cosmetics in China, 1956) mukaan kiinalaisessa vanhassa kirjallisuudessa kuvataan lyijyvalkoisen käyttöä kasvomaalina useammin kuin maaliaineena. Yuan-dynastian ajalta (1271–1368) löytyy kuvaus, jossa kerrotaan, kuinka naiset punaavat huulensa elohopealla ja valkaisevat kasvonsa lyijyllä, eikä nämä värit häviä pestessä. Jo ensimmäiseltä vuosisadaltakin löytyy runo, jossa mainitaan sekoitettu lyijy kasvoille ja (toinen myrkyllinen väriaine) jähmettynyt sinooperi huulille.

Kiinassa lyijyvalkoisen käyttö ehostuksessa jatkui läpi vuosisatojen. Sitä sekoitettiin myös riisijauhoon, ja sävytettiin malvan kukilla, ja joskus myös sinooperilla tai saflorilla. Tämä sekoitus tunnettiin purppurajauheen (tzu fen) nimellä. Tätä purppurajauhetta suosittiin etenkin Wei-dynastian (386–534) hovin naisten keskuudessa. Kiinasta lyijyvalkoisen kosmeettinen käyttö naisten kasvomaalina levisi myös Japaniin. Siellä se levisi hovista kaikkiin yhteiskuntaluokkiin 1500-luvun lopulla.

Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset valmistivat lyijyvalkoisesta valkeita kasvovoiteitaan. Lyijyvalkoista kasvojensa pohjaväriksi ja lyijypunaista tai sinooperia poskipunaksi käyttivät niin Rooman keisari Nero vaimoineen kuin Englannin kuningatar Elisabet I:kin.

Euroopassa lyijyvalkoisen ehostuksen huippuaikaa oli 1500-luku, jolloin kaikkein paras ehostuslyijyvalkoinen tunnettiin nimellä blanc de céruse de Venise. Sitä valmistettiin jauhamalla Venetsian lähistöltä löytyvää serussiitti-lyijymineraalia hyvin hienojakoiseksi puuterimaiseksi tomuksi. Se oli huomattavasti kalliimpaa kuin muut lyijyvalkopuuterit ja vain kaikkein varakkaimmilla oli varaa sen käyttöön.

Lyijyvalkoista käytettiin yleisesti kasvomaalina 1700-luvulle saakka ja myöhemminkin; mm. Finlay viittaa kirjassaan George W. Lairdin Bloom of Youth -meikkivoidemainokseen 1870-luvulta, sekä St Louisilaiseen kotirouvaan, joka ko. meikin innokkaana käyttäjänä kuoli lyijymyrkytykseen 1877.

Lyijyvalkoista löytyi pitkään myös erilaisista apteekista saatavista rohdoista ja salvoista. Esimerkiksi Ruotsissa lyijyvalkoinen poistettiin farmakopeiasta vuonna 1946.

Lyijysulfaattivalkoiset PW2 ja PW3

Lyijysulfaatti esiintyy luonnossa anglesiittina, joka on galeniitin eli lyijyhohteen hapettumistuote. Kemiallisesti sitä saadaan lisäämällä rikkihappoa lyijynitraatin tai lyijyasetaatin liuokseen.

Lyijysulfaattivalkoiset tulivat käyttöön 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, joten ne ovat paljon nuorempia pigmenttejä kuin emäksisestä lyijykarbonaatista koostuva lyijyvalkoinen. Kumpaakin lyijysulfaattia on myyty lyijysulfaattivalkoisena ja useilla muilla samoilla myyntinimillä, eikä aina voi olla varma, kummasta pigmentistä on kysymys.

Emäksistä lyijysulfaattia (PW2) ja lyijysulfaattivalkoista (PW3) on myyty lyijyvalkoisen nimellä sellaisenaan sekä muihin valkoisiin pigmentteihin, kuten bariumsulfaattiin (eli raskassälpään), magnesiavalkoiseen tai sinkkivalkoiseen sekoitettuna. Nämä sekoitusmaaliaineet nousivat suosioon 1800-luvulla ja niistä suurin osa luokitellaan CI-numerolla PW2.

Lyijysulfaatteja markkinoitiin aikanaan "myrkyttömänä lyijyvalkoisena". Täysin myrkyttömiä lyijysulfaatit eivät ole, mutta ne ovat myrkyllistä vasta suurina annoksina, joten esimerkiksi taidemaalauksessa se on todella ollut myrkyttömämpi pigmentti kuin historiallinen lyijyvalkoinen. Lyijysulfaattien myrkyllisyys on salakavalaa, sillä vaikka se ei aiheuta välttämättä akuutteja myrkytysoireita, myös sen sisältämä lyijy säilyy ja kumuloituu elimistössä. Yleensä myrkyttömänä lyijynä myyty lyijy sisälsi myös sinkkioksidia.

Emäksinen lyijysulfaattivalkoinen

[englanti tribasic lead (II) sulphate, sublimed white lead, sulphate of lead, tetrabasic lead sulphate, white lead sulphate · saksa basisch Bleisulfat]

[PW2, CAS 12397-06-7, CI 77633]

3PbO · PbSO₄ · H₂O

Emäksinen lyijysulfaatti on huonosti veteen liukenevaa harmaata tai valkoista, amorfista tai kiteistä jauhetta. Pigmenttinumero PW2 kattaa myös muita eri tavoin valmistettuja lyijysulfaattipigmenttejä ja lyijysulfaattisekoituspigmenttejä sekä pigmenttejä, jotka syntyvät noen kaltaisena palamistuotteena (sublimaatio) metallisen lyijyn valmistuksen sivutuotteena ja sisältävät myös esimerkiksi lyijy- ja sinkkioksideja. (Katso selitys Bartlettin valkoisesta kohdasta nimiä).

Pigmentti on esitelty vuosien 1855-66 välillä. Sitä on käytetty laajasti pohjavärinä ja talomaalina, mutta sellaisenaan sen käyttö taiteessa on ollut vähäistä. Taidekäyttöön pigmenttiä myytiin pääasiassa bariumsulfaattiin tai sinkkivalkoiseen sekoitettuna tai se sisälsi näitä aineita sublimoidusti valmistettuna.

Emäksisen lyijysulfaattivalkoisen myyntinimiä ovat olleet mm. Bartlett white lead, Flemish white, Freeman's lead, Freeman's white, patent white lead, purex white, silver lead. Näistä pigmenteistä löytyy lisätietoa tältä sivulta kohdasta Nimiä.

Lyijysulfaattivalkoinen

lyijy(II)sulfaatti, sulfalyijyvalkoinen, mühlhauserin valkoinen
[englanti lead (II) sulphate, basic lead sulphate, lead bottoms, lead dross, lead sulphate, lead vitriol, plumbous sulfate, sulphuric acid lead salt, sulpho white lead; Mulhouse white · ruotsi bly(II)sulfat, blysulfat · saksa Blei(II)sulfat, Bleisulfat, mühlhauserweiss · ranska sulfate de plomb(II) · espanja sulfato de plomo(II), sulfato neutro de plomo]

[PW3, CAS 7446-14-2, CI 77630]

Lyijy(II)sulfaatti, PbSO₄

Lyijysulfaattivalkoista valmistettiin aikanaan jauhamalla anglesiitti-mineraalia, joka on koostumukseltaan lyijysulfaattia. Myöhemmin pigmenttiä valmistettiin myös keinotekoisesti.

Tiedot lyijysulfaatin käytöstä pigmenttinä vaihtelevat suuresti. Ominaisuuksiltaan lyijysulfaatti on lyijykarbonaattia kalliimpi ja huonompi pigmentti. Se peittää huonommin öljyyn sekoitettuna ja sen säänkesto on huonohko. On mainintoja siitä, että sitä on käytetty jonkin verran pigmenttinä ja muiden pigmenttien täyteaineena, mutta yhtälailla useita mainintoja siitä, että sen käyttö pigmenttinä ei ole onnistunut. Bersch (1901) huomauttaa, että lyijysulfaatille ei ole löytynyt sopivaa käyttöä ja myös Church (1890) kertoo, että yhdistettä on yritetty monet kerrat käyttää pigmenttinä.

Lyijysulfaattivalkoisen myyntinimiä ovat olleet mm. anglesite, fast white, Freeman white, Freeman's white lead, milk white. Näistä pigmenteistä löytyy lisätietoa tältä sivulta kohdasta Nimiä.

Sekoitukset

Lyijyvalkoista myytiin myös sekoitusvärinä - joko väärennöksenä, jolloin ostajalle myytiin sekoitustuotetta puhtaana lyijyvalkoisena, tai tarkoituksella, kun maaliaineen hintaa haluttiin laskea alemmas. Jälkimmäisessä tapauksessa asiakas oli yleensä tietoinen sekoitusväristä, jotka indikoitiin omilla laatu- ja myyntinimillään.

Edullisimpien lyijyvalkomaalien täyteaineina tai sekoitusväreinä käytettiin esimerkiksi kipsiä, liitua, kaoliinia, kalkkivalkoista ja lyijysulfaattia (PW2 tai PW3). Näitä sekoituksia käytettiin pääasiassa rakennusten maalaukseen.

Tärkein lyijyvalkoisen sekoitusväri oli bariumsulfaatti (eli raskassälpä), joka tunnettiin myös permanenttivalkoisena tai blanc fixenä. Sitä käytettiin erityisesti laadukkaimmissa sekoituksissa, esimerkiksi taiteilijamaaleissa. Sekoitusmaaleilla oli eri myyntinimiä riippuen siitä, kuinka paljon niiden koostumuksessa oli bariumsulfaattia: genovanvalkoinen, luonnosvalkoinen (bariumsulfaattia n. 30%), venetsianvalkoinen (Venetian white) (bariumsulfaattia 50%), hampurinvalkoinen (Hamburg white) (bariumsulfaattia 65-67%) ja hollanninvalkoinen (Dutch white) (bariumsulfaattia 75%).

Standardisoituneita myyntinimiä ei kuitenkaan ollut ja tiedot raskassälpäpitoisuudesta vaihtelevat suuresti, mikä tekee esimerkiksi mainosten ja maaliluettelon väriaineiden koostumuksen tunnistamisen jälkikäteen aika hankalaksi. Sekaannusta lisää se, että monet näiden sekoituksen myyntinimistä olivat myös muunlaisten lyijyvalkoisten nimityksiä: mm. hampurinvalkoinen sekä hollanninvalkoinen viittasivat molemmat myös lyijyvalkoisen valmistusmenetelmiin ja venetsianvalkoinen saattoi tarkoittaa myös äärimmäisen puhdasta kosmetiikkana käytettyä lyijyvalkoista.

Nimiä

Lyijymineraaleja:
serussiitti = lyijykarbonaatti (PbCO₃)
anglesiitti = lyijysulfaatti (PbSO₄)
pyromorfiitti = klooripitoinen lyijyfosfaatti;
galeniitti = lyijyhohde;
lyijyhilse = lyijymonoksidi

Antwerpeninvalkoinen (Antwerp white)

Bartlettin valkoinen (Bartlett's white lead) [PW2] valmistetaan metallisen lyijynvalmistuksen sivutuotteena, sulattamalla lyijyhohdetta kalkkikiven ja kivihiilen kanssa, jolloin metallisen lyijyn kanssa syntyy lyijyhöyryä. Kerätty lyijyhöyry poltetaan uudelleen, jotta saadaan lisää metallista lyijyä, ja samalla syntyy uutta lyijyhöyryä, joka kerääntyy polttokammion seinille kuten noki. Tätä pääasiassa lyijysulfaattia, lyijyoksidia ja sinkkioksidia sisältävää jäännöstä voidaan käyttää sellaisenaan valkoisena pigmenttinä. Tätä lyijyvalkoista valmistettiin Zoplinin lyijytehtaalla Missourissa ja sen kehittäjiksi mainitaan Bartlettin lisäksi myös Lewis, minkä vuoksi pigmentti tunnetaan myös nimellä Lewis and Bartlett’s white lead sekä Lewis' white lead.

Berliininvalkoinen (Berlin white) oli Berliinissä valmistettua lyijyvalkoista.

Body white, kts. liuskevalkoinen.

Cerussa on latinaa ja alunperin on tarkoittanut liitua; myöhemmin se tarkoitti 1400-luvulle saakka mönjää, mutta muuttui sitten tarkoittamaan lyijyvalkoista. Englantilaisella sanalla ceruse on viitattu yksinomaan lyijyvalkoiseen; Franklin B. Gardnerin (1891) mukaan se on erityisen hieno lyijyvalkoisen laji. Suomenkielessä nimi näkyy lyijymineraalin nimessä: serussiitti (cerussite) on lyijykarbonaattia (PbCO₃), jota englanniksi kutsutaan myös nimillä white lead ore, lead-spar tai lead white ore. Sitä jauhamalla valmistettiin mm. arvostettu venetsialainen lyijyvalkopuuteri. (Kts. ylempää kohta Kosmetiikka ja alempaa kohta venetsianvalkoinen.

Flake white, kts. liuskevalkoinen.

Freeman's white lead on verrattain myöhään käyttöön tullut pigmentti, joka on koostumukseltaan lyijysulfaattivalkoista (todennäköisesti PW3). Sen tarkasta keksimisajasta ei ole tietoa, mutta Church (1890) mainitsee sen uutena maalina ja kuvaa valmistusprosessin, jossa lyijysulfaattia valmistetaan saostamalla lyijyasetaattiliuosta rikkihapolla. Hänen mukaansa pigmentti on "myrkytön" lyijyvalkoinen ja sen voi sekoittaa mihin tahansa pysyvään pigmenttiin niiden vahingoittumatta. Öljyyn sekoitettuna siinä ei ole lyijyvalkoisen ikävää hajua, eikä se myöskään tummu yhtä herkästi rikin vaikutuksesta kuin perinteinen lyijyvalkoinen. Sillä ei ole kuitenkaan samanlaisia kuivattavia ominaisuuksia kuin perinteisellä lyijyvalkoisella.

French white, kts. silver white.

Hampurinvalkoinen (Hamburg white) on sekoitus lyijyvalkoista (33-35%) ja bariumsulfaattia (65-67%).

Vuonna 1815 julkaistu Svenskt Waru-Lexicon -kirja mainitsee lyijyvalkoisista myös helmivalkean, johon on lisätty berliininsinistä.

Hollanninvalkoisella (Dutch white) oli kaksi merkitystä. Se saattoi viitata joko perinteisellä lyijyvalkoisen valmistusprosessilla (Dutch process) tehtyyn pigmenttiin tai sekoitusväriin, jossa oli 25% lyijyvalkoista ja 75% bariumsulfaattia (eli raskassälpää).

Klagenfurtin lyijyvalkoinen on vanhoja lyijyvalkoisia tilavampaa, eikä tarvitse niin paljon öljyä.

Kremsinvalkoinen on korkealaatuinen (hienolaatuisin) lyijyvalkoinen. Valmistusmenetelmä syntyi 1800-luvulla perinteistä hollantilaista lyijyvalkoisen tekoprosessia muuntelemalla: siinä rikkipitoisten höyryjen muodostuminen estetään, eikä syntyvä pigmentti pääse sen vuoksi tummumaan. Pigmentin valmistustapa oli myrkyttömämpi kuin perinteisillä menetelmillä valmistetun lyijyvalkoisen, mutta näin valmistettu valkoinen oli huomattavasti kalliimpaa. Sitä käytettiinkin pääasiassa taiteilijavärinä ja esim. koristemaalaukseen, ei suurten pintojen peittämiseen.
Kremsinvalkoinen on peittävää tuoreena, mutta muuttuu läpinäkyvämmäksi ajan myötä; väriltään se on kirkkaampaa.
Etenkin englantilaisissa taideoppaissa väiteettiin usein, että kremsinvalkoinen ei ole aina parempaa kuin liuskevalkoinen, ja itseasiassa, liuskevalkoinen saattaa olla monessa tapauksessa kremsinvalkoista parempaa. Muun maalaisissa kirjoissa tätä väitettä ei ole juurikaan esiintynyt. Kremsinvalkoinen oli englantilaisille tuontituote, kun puolestaan liuskevalkoista valmistettiin Englannissa; vaikuttaa siltä, että näiden kommenttien tarkoitus oli pitää kotimaan taiteilijat kuluttamaan kotimaan tuotteisiin.
Pigmentin alkuperästä on monenlaista tietoa, eikä ainakaan nimen alkuperää voida varmuudella sanoa. Yleisesti ajatellaan, että nimi on tullut Keski-Slovakiassa Tonavan varrella sijaitsevasta Kremnican kaupungista, jossa oli aikanaan suuret lyijykaivokset. Muun muassa Field (1896) esitti, että nimi tulee joko Kremnicalta (Kremnitz, tuolloin osa Unkaria) tai itävaltalaiselta Cremsin tai Kremsin kaupungilta. Jussen (1887) esitti, että vaikka itävaltalaisessa Kremsin kaupungissa "ei ole valmistettu lyijyvalkoista 150 vuoteen", siellä on aikanaan tehty hienoa lyijyvalkoista, joka tunnetaan nimellä Kremserweiss. On myös esitetty ajatus siitä, että kyseessä on kaksi erillistä hienolaatuista lyijyvalkoista, joilla sattuu olemaan hyvin samantyyppinen nimi!
Kremsinvalkoista valmistettiin Klangenfurtissa Itävällassa. Sitä on kutsuttu myös nimellä Vienna white, koska sitä välitettiin Wienissä kuutionmuotoisina kakkuina.
Vuonna 1815 julkaistu Svenskt Waru-Lexicon -kirjan mukaan kremserinvalkea eli kremnitseri on puhdasta lyijyvalkoista, johon ei ole lisätty liitua ja jota on käsitelty kumivedellä.
Alkuperäistä kremsinvalkoista ei ole valmistettu vuoden 1938 jälkeen.

[englanti Chremnitz white, Cremser white, Kremniz white, Kremser white, Vienna white · ruotsi kremervitt, kremservitt · saksa Kremserweiss · puola biela kremska · venäjä kremskije bielila]

Levyvalkoinen tai liuskevalkoinen (flake white) on nimitys liukemaiselle tai levymaiselle lyijyvalkoiselle, jota syntyi ennen muuta hollantilaisella menetelmällä valmistamalla. Se on saanut nimensä suomumaisesta ja liuskemaisesta olemuksessa, millaiseksi se muodostuu lyijylevyjen päälle. Suomessa taiteilijaväreistä puhuttaessa on yleisemmin puhuttu lyijyvalkoisesta eikä liuskevalkoisesta, mutta esimerkiksi englantilaisessa kirjallisuudessa taiteilijaväreistä puhuttaessa on usein käytetty nimenomaan termiä flake white. Field (1896) kommentoi sen olevan joskus pinnalta harmaata, mutta usein yhtä hyvää kuin kremsinvalkoinen, ellei parempaa. Hänen mukaansa levyvalkoinen oli myös parasta koostumukseltaan muihin lyijyvalkoisiin verrattuna, ja siksi sitä kutsuttiin myös nimellä body white (body viittaa maalin koostumukseen: kun maali ei ole ihan litkua, vaan sivellin jättää maaliin jäljen, joka ei valu umpeen, maalilla on "bodya").
Nimi flake white on ollut käytössä viimeistään 1600-luvulla. Nykyään myyty flake white ei ole enää valmistettu hollantilaisella metodilla, mutta nimi on jäänyt elämään.

Liuskevalkoinen eli flake white oli yleisin lyijyvalkoinen taidekäytössä. Joskus liuskevalkoista kutsutaan myös kiinanvalkoiseksi, kuten sinkkivalkoistakin.

London white oli Lontoossa valmistettu lyijyvalkopigmentti.

Luonnosvalkoisessa bariumsulfaattia (eli raskassälpää) on noin kolmasosa.

Lyijykarbonaatti (PbCO₃) on luonnon lyijykarbonaatti, joka esiintyy luonnossa serussiittina (kuvassa; englanti cerussite, latina cerusa=lyijyvalkoinen).

Mühlhausinvalkoinen on lyijysulfaattia [PW3].

Nottingham White oli Nottinghamissa liuskelyijystä valmistettu lyijyvalkopigmentti, joka sisältää raskassälpää. Fieldin (1896) mukaan rakennusten maalaamiseen ja yleismaaliksi ei ollut parempia maaleja kuin London white ja Nottingham white.

Roman white oli erittäin kirkas lyijyvalkoinen, mutta sillä ei ollut yhtä hyvää rakennetta eikä peittovoimaa kuin liuskevalkoisella. Sitä valmistettiin suurina massoina, joiden pinnalle muodostui lämmin beigen sävy.

Silver white, blanc d'argent ("hopeanvalkoinen") myytiin Pariisista pisaran muotoisina kakkuina. Se oli hyvin valkoista, mutta sillä ei ollut yhtä hyvää rakennetta eikä peittovoimaa kuin liuskevalkoisella. Pigmenttiä kutsuttiin myös nimellä French white. Field (1835) huomauttaa, ettei pigmentti sovellu vesiväreissä käytettäväksi. Church (1915) kommentoi, että pigmentin pitäisi olla puhdasta lyijykarbonaattia, jossa ei ole lainkaan hydraatteja (vettä), mutta: "valtaosa näytteistä, jotka olen tutkinut, eivät ole muuta kuin huonolaatuista liuskevalkoista (flake white)."

Sublimed white lead ("sublimoitu lyijyvalkoinen") viittaa valmistusmenetelmään, jossa emäksistä lyijysulfaattia valmistettiin pasuttamalla sinkkisulfaattia ja lyijysulfaatista koostuvaa anglesiittimineraalia. Prosessissa syntyi sinkkioksidia, lyijysulfaattia ja hieman lyijyoksidia sisältäviä höyryjä, joista pigmentti muodostui. Näin valmistetun lyijyn koostumus ja värisävy vaihteli huomattavastikin. Puhtaanvalkoista tämä edullinen lyijyvalkoinen ei ollut, vaan värisävy vaihteli sinertävästä harmaaseen. Myös myyntinimi Bartlett lead viittaa tähän pigmenttiin.

Venetsianvalkoisella (Venetian white) on viitattu useampaan erilaiseen lyijyvalkoisen laatuun. Vuonna 1815 julkaistu Svenskt Waru-Lexicon -kirjan mukaan venetsianvalkea on puhdasta lyijyvalkoista, johon ei ole lisätty liitua, ja jota on käsitelty ainostaan vedellä, mutta samalla nimellä on myyty myös lyijyvalkoisen ja bariumsulfaatin (eli raskassälvän) seosta, joissa molempia pigmenttejä on yhtä suuri osa. Tunnetuin venetsianvalkoisista (englanniksi Venetian ceruse, Venetian white, spirits of Saturn; italiaksi blanc de céruse de Venise) on kuitenkin kosmetiikkana, valkoisena ihomaalina erityisesti 1500-luvulla käytetty hyvin hienolaatuinen ja kallis lyijyvalkoinen. Sitä valmistettiin Venetsian lähistöltä kerätystä serussiitista.

Vienna white on sama kuin kremsinvalkoinen. Pigmenttiä myytiin vientiin Wienissä kuutionmuotoisina kakkuina.

Muut kuin lyijykarbonaatit ja -sulfaatit

Pattison’s white lead on lyijyn emäksistä kloridia(Pb₂ClO₂ tai PbClHO (Church 1890)). Sitä käytettiin 1800-luvulla sekä itsenäisenä maaliaineena että muiden lyijymaalien komponenttina. Pigmenttiä valmistettiin edullisesta galeniitista eli lyijyhohteesta, mikä teki siitä muita lyijyvalkoisia edullisemman pigmentin. Pigmenttiä valmistettiin keittämällä murskattua lyijyhohdetta suolahapossa suljetuissa lyijyastioissa. Näin syntynyt lyijykloridi sekoitetaan puhdistamisen jälkeen kalkkiveteen ja saostetaan. Nimen pigmentti sai keksijältään Pattisonilta.

Lyijyvalkoisen nykykäyttö ja myrkyllisyys

Lyijyvalkoista on nimitetty kaikkein vaarallisimmaksi pigmentiksi. On pigmenttejä, joita voidaan pitää myrkyllisempinä, mutta koska lyijyvalkoista on käytetty niin suunnattomat määrät, se on todennäköisesti aiheuttanut aikojen saatossa eniten myrkytystiloja. Lyijyvalkoinen aiheuttaa salakavalan myrkytyksen: se on haitallista hermostolle hengitettynä tai nieltynä. Satunnainen lyijyaltistus ei välttämättä aiheuta vakavia oireita, mutta lyijy keräytyy elimistöön ajan myötä. Se aiheuttaa sekä fyysisiä että psyykkisiä oireita. Fyysisistä oireista tunnettiin hyvin - erilaisten ihottumien ja sisäelinoireiden lisäksi - niin kutsuttu lyijyähky tai maalarinyskä (painter's cough). Psyykkisiä oireita, kuten sekavuustiloja ja mielialan vaihteluita, on kutsuttu maalarinhulluudeksi (painter's madness).

Suomen teollisuuslehti kirjoitti vuonna 1884 näin:

[...]Myös lyijy- ja elohopeasekaiset wärit owat myrkyllisiä. Lyijywärit waikuttawat ei ainoastaan sisäänhengitettäessä, waan myös ulkopuolisesti ihoon waikuttaessaan n.k. lyijyähkyn. Tämän taudin tuntomerkit owat seuraawat: hengen ahdistus ynnä ahdistawa kipu watsan tienoilla, joka pian yltyy kowaksi pistäwäksi tuskaksi ja walloittaa koko watsapuolen ruumiista, siitä lewiten rintaan, hartioihin, ristiluihin ynnä selkärankaan. Sairasta ylösannattaa, tarpeenteko on kowa ja wirtsa wähäinen; wälistä kohtaa haklwaus yläraajoja, wälistä taasen alaraajoja, jolloin kiwut wähenewät. Muutamista tapauksista owat myös houreet, suonenweto ja kaatuwa tauti tämän myrkytyksen seurauksia. Sairautta tawallisesti ei seuraa kuume, waan joskus tuntee sairas kuitenkin hiwuttawaa, jopa polttawaakin kuumetta. Oksentamisen halu tulee pysywäiseksi. Tuska kaswaa kaswamistaan, wiimeksi siihen määrään asti, että sairas saa kauhean tuskallisia suonenwedon tapaisia puuskia, ilman että tästä kuolema kuitenkaan olisi wälttämätön seuraus.[...]

Nykypäivänä länsimaissa lyijyvalkoista käytetään lähinnä taiteilijoiden öljyväreissä, mutta sen saatavuus taiteilijavärinä on tällä hetkellä hyvin pieni. EUn lainsäädäntö rajoittaa hyvin voimakkaasti lyijyvalkoisen kauppaa - vuodesta 1994 lähtien lyijyvalkoista on saanut myydä EUn sisällä vain erikoisolosuhteissa. Useissa Euroopan maissa vain esim. museot, arkistot jne. pystyvät hankkimaan lyijyvalkoista restaurointityöhön. Taideteosten lisäksi lyijyvalkoista voidaan käyttää myös kulttuurihistoriallisten rakennusten restauroinnissa.

Euroopassakin on muutamia pigmenttikauppoja, jotka myyvät lyijyvalkoista taiteilijakäyttöön - raakamuodossaan. Valmiiksi sekoitettua lyijyvalkoista maalia myy enää vain muutama valmistaja, mutta lyijyvalkoinen löytyy edelleen muutamien perinteisten öljyvärimerkkien valikoimista. Mm. USAssa ja Australiassa lyijyvalkoisen käyttöä taidetarkoituksiin ei ole juurikaan rajoitettu.

Ei saa käyttää maaleissa ja maaleiksi tarkoitettujen valmisteiden aineosina lukuun ottamatta taideteosten ja historiallisten rakennusten sekä niiden sisätilojen entisöintiä ja kunnossapitoa, jos jäsenvaltiot haluavat sallia tämän alueellaan ILO:n 13 yleissopimuksen lyijyvalkoisen (2003 lisätty myös ja lyijysulfaattien) käyttöä maalissa koskevien määräysten mukaisesti.
EU-säädös

Lyijyn myrkyllisyys tunnettiin viimeistään antiikin aikoina, mutta tieto ei vähentänyt pigmentin käyttöä. Muun muassa keskiajan kirjankuvittajat varoittelivat lyijyvalkoisen käyttäjää epileptisistä kohtauksista ja halvauksista. Uskottiin myös, että lyijyn huolellinen käsittely teki pigmentistä turvallisen. Mm. englantilainen värivalmistaja Field (1896) kirjoitti, että kaikki lyijyvalkoiset ovat turvallisia ja kestäviä, kun ne ovat puhtaita ja niitä sekoitetaan oikein öljyyn ja vernissaan.

Usean tunnetunkin taiteilijan - kuten Michaelangelon, Caravaggion, Goyan ja van Goghin - on epäilty kärsineen lyijymyrkytyksestä. Silti taiteilijan lyijyvalkoiselle (tai muille lyijypitoisille) väreille altistumisvaara on verrattain pieni, varsinkin jos hygieniasta pidetään huolta (ruokaa ei säilytetä maalaustilassa, kädet pestään ennen ruokailua jne.). Suurin riski altistumiselle syntyy, kun kuiva pigmentti pölyää sekoitettaessa, mutta myös lyijyn höyrystymisen (esim. sulatettaessa) on raportoitu aiheuttavan myrkytystiloja. Ja koska lyijy keräytyy elimistöön, pitkäaikainen käyttö voi aiheuttaa myrkytystilan, jos pieniä altistuksia kertyy pitkän ajan kuluessa.

Ennen 1900-lukua lyijylle altistuminen ei toki rajoittunut vain maalarin ammattiin. Lyijyä käytettiin makeuttamaan viiniä ja kosmetiikassa. Lyijyä imeytyi elimistöön lyijypitoisista astioista tai lyijypinnoitetuista vesiputkista. Vielä 1900-luvullakin tavallinen ihminen saattoi elämässään altistua monenlaiselle lyijysaasteelle. Esimerkiksi lyijyllinen bensiini kiellettiin Suomessa vasta 1990-luvulla ympäristö- ja terveysriskien vuoksi. Lyijyä on käytetty keramiikkalasitteissa tuhansia vuosia ja edelleen sitä saattaa löytyä esimerkiksi Aasiasta tuodusta keramiikasta.

Koska lyijyvalkoinen oli todella suosittu väriaine talojen maalauksessa 1900-luvun puoleen väliin saakka, on hyvin todennäköistä, että tuon ajan talojen vanha hilseilevä, valkoinen maalipinta on lyijyvalkoista. Lyijyvalkoisen myrkylliset ominaisuudet eivät katoa maalin kuivuessa, vaan hilseilevä maali on yhtälailla myrkyllistä, ellei pölyävässä muodossaan tai kuumailmapuhaltimella höyrystettynä vieläkin myrkyllisempää kuin maalipöntössä oleva maali.

Monissa Aasian tai Afrikan maissa lyijyn käyttörajoitukset eivät ole yhtä tiukkoja kuin länsimaissa, ja joskus tämä heijastuu myös meidän eurooppalaisten lyijyaltistukseen. 2000-luvulla on puhuttanut muun muassa suklaan lyijypitoisuus: suuri osa suklaasta viljellään ja valmistetaan alueilla, joissa autokanta on vanhaa ja lyijypitoiset polttoaineet yhä saastuttavat ympäristöä. Ja vaikka Euroopassa lyijyn käyttäminen kosmetiikan ainesosana on kielletty, tullin satunnaisotannoissa lyijyä on löytynyt edelleen huomattaviakin pitoisuuksia mm. Kiinasta tilatuista halpameikeistä, etenkin huulipunista.