Keskiaika

Euroopassa alettiin 1700-luvulla puhua "keskiajasta". Se tarkoittaa ajanjaksoa n.400 - 1500 - aikakausi menee osin päällekkäin renessanssin kanssa. Pohjoismaissa keskiaika ajoittuu noin vuosiin 1050-1520.

Gotikka on noin 1100-luvulla Pohjois-Ranskassa syntyneen maalaus- ja kuvanveistotaiteen sekä arkkitehtuurin nimitys. Se jaetaan varhaisgotiikkaan (1150-1200), sydängotiikkaan (1200-75) ja myöhäisgotiikkaan (1275- n.1500). Goottilaisen arkkitehtuurin merkittävin esimerkki lienee Notre Damen katedraali, joka valmistui 1200-luvulla.

taide
värit
väriaineet ja pigmentit
pukeutuminen ja värjäys

Taide

Keskiajan tärkein taidevaikuttaja oli kirkko. Useimmat maalaukset käsittelivät uskonnollisia aiheita ja useimmiten kirkko oli niiden tilaajana. Tärkeimmät maalaukset tehtiin käsikirjoituksiin, puuveistoksiin tai suoraan seinäpintoihin, varsinaisia 'tauluja' tehtiin vähemmän.

Keskiajalla väreillä oli tiukka arvojärjestys, joka ainakin osin perustui heraldiikan värimaailmaan ja pigmenttien kalleuteen [>> ultramariini]. Värit olivat selkeä tapa erotella erilaiset kansanryhmät ja väreillä kerrottiin myös ihmisen arvoasema. Taidemaalarin tärkeimpiä värejä olivat puanisten ja ruskeiden maavärien - punaliitu, sienna ja umbra - lisäksi smaltti ja verdigris.

Kirkkojen seinämaalauksissa ja freskoissa perusvärit olivat kasviväripohjaiset pigmentit tai maavärit: punainen ja keltainen okra, terra verte sekä hiili. Lisäksi käytettiin lyijypohjaisia mönjää (punainen lyijy) ja lyijyvalkoista. Jos maalauksella oli korkea-arvoinen ja varakas rahoittaja - tai tilaajakirkko varakas, maalauksissa saatettiin käyttää myös kalliita pigmenttejä, kuten lapis lazulia, eli aitoa ultramariinia.

Etenkin pohjoismaissa, jossa puu on ollut tärkeä rakennusaine, myös kirkkojen veistokset ja sisäkoristelu oli usein lähes kokonaan maalattua puuta. Puu käsiteltiin usein ensin eläinliimaan sekoitetulla liidulla ja pohjustettiin pellavaöljyllä ja lyijyvalkoisella. Veistoksiin saatettiin tuoda eloa myös vuorikristallein tai värillisin lasinpaloin. Kullanväri (aitoa kultaa käytettiin köyhemmissä kirkoissa harvemmin) symboloi jumallallisuutta ja toi valoa pieniin kirkkoihin, joissa usein oli pienet ikkunat ja sisään tuli vähän valoa.

Gotiikan aikaan väritetty lasi muutti väriestetiikkaa: väri saatiin hehkumaan auringonvalossa. 1200-luvun puolessa välissä värjätyn lasin väripaletti alkoi kasvaa ja väreistä saatettiin tehdä myös vaaleampia. Vuoteen 1300 mennessä ruskeiden, keltaisten, violettien ja smaragdinvihreiden lisäksi otettiin käyttöön myös sininen ja punainen. Saman vuosisadan alkupuolella keksittiin myös keino polttaa hopeanitraatilla päällystettyä lasia, jolloin saatiin aikaan lämmin kullansävy. Etenkin pohjoisen Euroopan ja Italian seinä-, paneeli- ja käsikirjoitusmaalauksissa alkoi 1200-1300-luvuilla esiintyä perussävyjen lisäksi myös violettia, oranssia, harmaata, vaaleanpunaista ja kirkkaanvihreää.

Värit yleisesti

Keskiajalla arvostetuimpia värejä olivat kirkkaat värit ja kirkkaat pigmentit. Luonnossa saattoi nähdä voimakkaitakin värejä, mutta ihmisen valmistamana värit olivat vain harvoin kirkkaita. Voimakkaat ja syvät värit viittasivat jumalallisiin voimiin ja niillä olikin vahva uskonnollinen konteksti.

Musta

Musta ei ollut keskiajalla kovin harvinainen väri; sitä saatiin pigmenttikäyttöön yksinkertaisesti hiilestä, ja tammen äkämistä valmistettiin sekä pigmenttiä että värjäysainetta. Värjäysaineena hyvä musta oli kuitenkin hankala tehdä ja siksi se oli kallis. Musta oli keskiajallakin valkoisen vastakohta paitsi 'värinä' myös arvomaailmaltaan: se liitettiin pahaan ja tuntemattomaan.

Keskiajalla suurimmat katastrofit ja väestökadon aiheutti mustarotan levittämä musta surma, paiseruttoepidemia. Mustaksi tautia alettiin nimittää jo silloin, kun se riehui 1348-1351 Euroopassa; nimensä tauti sai mustista paiseistaan. Ainakin Norjassa tautiin viitattiin tuolloin nimellä svarte dauen. Suomessa ei paiseruttoa todennäköisesti 1300-luvulla esiintynyt, mutta myöhemmin kyllä. (Vuosina 1710-1711 Helsingissä kuoli ruttoon noin 700 asukasta ja Turussa noin 2000 asukasta; tuolloin kenraalikuvernööri Carl Nieroth määräsi, että ruttotalot piti merkitä mustalla ristillä.)

Valkoinen

Keskiajalla valkoinen liitettiin puhtauteen, viattomuuteen, valoon... Kristus pukeutui valkoiseen ylösnousemuksensa jälkeen. Timanttia pidettiin kivenä, jossa esiintyy valkoisen idea.

Vaaleanpunainen

Keskiajan Englannissa vaaleanpunaisilla sävyillä oli nimiä kuten Nun's Belly ja Nymph's Thigh.

Punainen

Punaiset vuodevaatteet olivat yleisiä keskiajan Saksassa; niillä suojauduttiin 'punaisilta taudeilta' kuten kuumeilta ja ihottumilta. Punaiselle värille kävi hieman kuten vihreällekin: pakanakansoille voimakkaassa elämän värissä oli väkeä, yliluonnollisia voimia. Kirkko halusi kitkeä pois kaiken pakanauskontoon viittaavan. Toisaalta tummat punaisen sävyt liitettiin kuninkaallisiin, lojaaliuuteen, luomisvoimaan ja Pyhään Henkeen ja varhaiskeskiajalla minnelaulujen aikaan myös kesään ja palavaan rakkauteen.

[Lue lisää germaanikansoista]

Gotiikan aikana punainen liitettiin iloon ja kunniaan ja se oli ylimystön väri.

Sininen

Keskiajalla sininen usein yhdistettiin todelliseen rakkauteen ja uskollisiin palvelijoihin. Joissakin paikoissa sinistä pidettiin suojavärinä. 400-luvulla Euroopassa raskaana olevat naiset pitivät sinisiä huiveja kaulansa välttääkseen infektiot raskauden aikana. Siniseen liitettiin taivas, jumalallinen rakkaus, totuus ja uskollisuus.

Vaikka sininen oli tärkeä väri koko keskiajan, sitä ei kuitenkaan pidetty perusvärinä. Vihreä oli sitä yleisempi.

Huizingan mukaan siniset ja vihreät katosivat käytöstä 1400-luvun synkällä ja väkivaltaisella kaudella, kun ne sitä ennen olivat kukoistaneet hoveissa. Mustat vaatteet yleistyivät hoveissa 1400-luvulla.

Vihreä

Vihreän asema keskiajalla oli hyvin kaksijakoinen. Vihreä on ollut lähes kaikissa kulttuureissa elämän ja hedelmällisyyden väri. Varhaiskeskiajalla minnelaulujen aikaan vihreä symboloi orastavaa rakkautta ja mm. minnelaulajat pukeutuivat siihen. Vihreää on kutsuttu keskiajan väriksi. Keskiajalla vihreä alkoi kuitenkin saada myös negatiivista merkitystä paholaisen ja demoneiden, kaiken pahan värinä.

Keltainen

Keskiajalla keltaiseen tuntui liittyvän vain negatiivisia mielenyhtymiä: se liitettiin mm. vihamielisyyteen. Ajan taiteessa Juudas Iskariot kuvattiin usein likaisenkeltaisessa viitassa. Keskiajalta lähtien keltaisella on viitattu myös sairauteen, tästä jäänteenä mm. laivojen karanteenilipun väri on keltainen. Kuolleita näyttelevät näyttelijät maalattiin keltaiseksi. Joidenkin lähteiden mukaan keltainen kuului gotiikan aikaan vain portoille.

Toisaalta minnelaulusymboliikassa kullankeltainen on syksyn värinä kuvastanut myös kypsää rakkautta.

Oranssi

Oranssi-sanalle ei ollut eurooppalaisissa kielissä nimeä ennen kuin arabialaiset kauppamiehet toivat appelsiinit Eurooppaan 1000-luvulla; arabiankielinen Naranj tulee sanskriitin sanasta, joka tarkoittaa "norsujen suosima hedelmä" (appelsiini). Appelsiini ja oranssi tarkoittavat monissa kielissä samaa asiaa, eikä mm. englannin orange -sanaa käytetty kuin hedelmän yhteydessä 1600-luvulle saakka. Oranssit asiat kuvailtiin 'punaisina'.

Väriaineet ja pigmentit

Varsinkin myöhäisellä keskiajalla alkoi ilmestyä taidetta ja väriä käsitteleviä 'ammattikirjoja', mutta jo aiemminkin jotkin julkaisut käsittelivät pigmenttejä ja eräänlaisia väriteorioita (esim. englantilaisen opettajan Alexander Nequamin n. 1180 ilmestynyt De Nominibus Utensilum, joka esittelee mm. erilaisia kirjoittamiseen tarkoitettuja apuvälineitä ja kuvittajan väriaineita).

Kautta keskiajan eri värien kautta saattoi lukea henkilön tai asian statuksesta tai asemasta hierarkiasta. Esimerkiksi maalauksen tilaajan sosiaalinen asema kävi hyvin ilmi - ei vain maalauksen sisältämistä symboleista, vaan myös maalauksessa käytetyistä pigmenteistä. Esimerkiksi kalliin ultramariinin käyttö kertoi, että teoksen tilaajalla oli varaa maksaa se - joten hänen täytyi olla varakas. Käytettyjen pigmenttien arvokkuus oli niin suuri asia, että joissakin paikoin kiellettiin kalliiden pigmenttien korvaaminen halvemmilla kasviväreillä. Jumaluutta kuvaaviin maalauksiin piti käyttää aitoa kultaa ja kallista ultramariinia; aineet, joihin jokaisen oli mahdollista päästä käsiksi eivät kelvanneet. Taiteilijaksi ei siis voinut vain 'ryhtyä' - taiteilijan tuli tietää valtavat määrät materiaalioppia ja sen lisäksi ymmärtää, mitä symboleja - sekä kuvallisia että materiaalisia - saattoi käyttää.

Musta

Absoluuttista mustaa ei keskiajalla kyetty valmistamaan; musta oli aina joko ruskeanmustaa tai sinimustaa, mutta vivahde tosin saattoi olla niin pieni, ettei sitä silmä erottanut.

Yksinkertaisimmin mustaa pigmenttiä saatiin hiilestä: mm. kimrööki, (norsun)luumusta tai kasviperäinen hiili ja noki ovat kaikki jonkun poltetun materiaalin lopputulosta.

Vuosituhannen alkupuolella mustaa mustetta tehtiin (tanniinia sisältävän) tammen kuoresta ja äkämistä, vedestä ja rautasuoloista, joukkoon lisättiin myös vähän arabikumia. Muste on kirjoitettaessa ensin vaalean harmaata, mutta hapettuessaan muuttuu hitaasti mustaksi. Mustetta valmistettiin myös mm. viiniköynnöksen rankoja polttamalla saadusta hiilestä tai noesta. Vaatteita värjättiin samalla seoksella kuin millä muste saatiin aikaan (lukuunottamatta arabikumia); silkin se värjää mustaksi, villan mustanruskeaksi. Mustia vaatteita saatiin myös mustien lampaiden villasta, josta mm. mustiin pukeutuvan papiston vaatteet valmistettiin ainakin Englannissa.

Valkoinen

Yksi tärkeimmistä keskiajan valkoisista väreistä oli myrkyllinen lyijyvalkoinen. Kalkkimaaleissa käytettiin kalkkivalkoista eli kalsiumkarbonaattia ja liitupohjaisissa maalauksissa liitua.

Punainen

Punaokra oli aikakauden yleisin punainen pigmentti. Läheltä Napolia saatavan Terra Rosan, vaalean lohenvärisen maavärin, voi tunnistaa monista keskiaikaisista maalauksista. Ruotsalaisissa keskiajan alttarimaalauksissa käytettiin tummaa tai vaaleaa rautaoksidipunaista (=punaokra) tai caput mortuumina. Rautaoksidipunainen ei yleisyydestään huolimatta ollut kovin suosittu väri esim. keskiaikaisten kirkkojen puupatsaissa Ruotsissa, sen sijaan Suomessa tilanne oli hieman erilainen.

Käytössä oli myös sinooperi - valkoisen lyijyn kanssa sekoitettuna sillä saatiin ihon väri) sekä punainen lyijy (mönjä eli minium). Keskiajan ruotsalaisesta kuvantekemisestä kertovassa Bildhuggarens verkstadt -vihkosessa mainitaan mönjän käyttö alusmaalina sinooperille. Mönjää käytettiin alusmaalina myös mm. ihonvärille: sillä pohjustetulle pinnalle maalattiin varsinainen ihonväri lyijyvalkoisella, johon sekoitettiin hieman keltaista ja punaista.

Sinooperi tunnettiin Euroopassa jo aiemminkin, mutta vasta 1100-luvulla siitä tuli suosittu erityisesti käsikirjoituksissa [>>]. Sinooperia pidettiin keskiajan tärkeimpänä keinotekoisena pigmenttinä. Keskiajan kemialliset kokeet tuottivat monta muutakin uutta pigmenttiä ja monien niistä sanotaan syntyneen kirkassävyisen sinooperin innoittamana. 1400-luvulla sinooperi oli jo laajalti tunnettu väri.

Krappilakka on matarasta saatava punainen kasviväri, jota usein käytettiin vielä kolmantena punaisena kerroksena mönjän ja sinooperin päälle. Se ei ole kovin kestävä väri.

Bresiljapuuta (Biancaea sappan) käytettiin hyvin paljon. Arabit toivat puun Eurooppaan 1000-luvun alussa, puu mainittiin ensimmäisen kerran 1321 ja erityisen suosittua se oli 1400-luvulla. Sitä tuotiin suuria määriä Intiasta ja nykyisen Sri Lankan alueelta (Aleksandrian kautta). Se oli halvempaa ja helpompikäyttöistä kuin hyönteisistä saatavat värit (mm. kermes). Brasilia muuten sai nimensä siitä, että sieltä löytyi samansukuista puuta (Paubrasilia echinata). Brasiljapuu tunnettiin siis ennen Brasilia-maata.

Violetti, purppura

Käsikirjoituksiin käytettiin mm. violettia folium-väriä, jota saatiin heliotroopin (Heliotropium peruvianum, engl. turnsole) siemenistä sekä lakmusjäkälästä (Rochella tinctoria).

Sininen

Sinisiä pigmenttejä olivat mm. atsuriitti (kuparilasuuri) ja lapis lazuli -kivestä saatava ultramariini (azure). Eurooppalaisessa maalaustaiteessa atsuriitti oli tärkein sininen pigmentti keskiajalta renessanssiin, vaikka harvinainen ultramariini olikin arvostetumpaa. Siitä saatiin eroteltua kaksi eri värisävyä. Saksansinisen (kuparikarbonaatti) laadussa oli ongelmia, etenkin fresko-maalauksessa.

Keskiajalla atsuriitti sekoitettiin välillä lapis lazuliin niiden samannäköisyyden vuoksi. Kivet voitiin erottaa toisistaan kuumentamalla: atsuriitti mustui kuumennettaessa, lapis lazulissa kuumennus ei näkynyt mitenkään. Luultavimmin ultramariini tuotiin Eurooppaan Italian Venetsian kautta. Keskiajan Euroopassa sitä käytettiin mm. pohjoiseurooppalaisessa maalaustaiteessa.

Ruotsalaisissa kirkkomaalauksissa sekä ultramariinia että atsuriittia alettiin käyttää n. 1100-luvulla. Jälkimmäistä käytettiin usein kalkkimaalauksissa ja maalattiin yleensä mustan pohjustuksen päälle. 1400-luvun lopulla tärkeäksi siniseksi pigmentiksi muodostui myös kobolttilasi, smaltti. Myös kasviperäistä indigoa on löydetty keskiaikaisista kirkkomaalauksista.

Keskiajalla uskottiin, että lapis lazuli pitää raajat terveinä ja estää kateuden ja pelon tuntemista. Ultramariini oli erittäin kallis tuontitavara pitkään (persialaisten sanottiin osanneen valmistaa väriä 'aikojen alusta'); sitä osattiin valmistaa Euroopassa vasta 1200-luvulla. 1300-luvulla ultramariinia sai käytännössä vain nykyisen Afganistanin alueelta. Ultramariini oli kaikkein arvostetuin pigmentti (ja kallein maalauksessa tarvittava aine heti kullan ja hopean jälkeen) sekä voimakkaan ja puhtaan värinsä että pitkästä kuljetuksesta johtuvan kalleudensa vuoksi. Sillä maalattiin usein maalauksen arvokkaimmat kohdat, esim. Neitsyt Marian viitta. Kerrotaan, että jossain vaiheessa keskiajalla ultramariini oli niin arvokasta ja sen käyttötarkoitus niin tarkkaan määrätty, että taiteilijan oli käännyttävä Vatikaanin puoleen saadakseen väriä. Värin arvokkuus johti siihen, että sen avulla myös keinoteltiin. Mineraalin sininen väri eroteltiin harmaasta väristä monimutkaisin keinoin ja värin laatu huononi joka erottelukerralla. Monet huijarit myivät ultramariinia niin, että parhaat siniset värit näkyivät päällä, mutta alimmat osat olivatkin harmaampaa ainesta.

1300- ja 1400-luvuilla sinisten pigmenttien koostumus ja laatu määriteltiin tarkoin. Ultramariini oli kirkas ja syvä sävy, mutta oli olemassa myös halvempia ja valjumpia sinisiä. Niihin viitattiin yleisesti nimellä 'saksansininen'.

Keskiajalla ja renessanssin aikaan värimorsingosta saatavaa sinistä kutsuttiin nimellä pastello. Maalareilla oli käytössään pieni sinisten sävyjen valikoima. Taiteilijat ostivatkin värjäreiltä värimorsinkovärjäyksen jäljiltä jäänyttä vaahtoa, jota kutsuttiin nimellä Fleure de Pastel. Se kuivattiin jauheeksi tai sekoitettiin liituun kankaallemaalaamista varten tai kalkkiin freskoa varten. Värimorsinkojauheesta juontuu myös nykyajan 'pastellikynä' -nimitys.

Vihreä

Pigmentiksi vihreää saatiin maaväreistä (terre verte (terra verde)). Keskiajalla maavihreää käytettiin maalauksissa ihon pohjavärinä tasoittamaan vaaleanpunaisia ja punaisia sävyjä ja sillä sai aikaan vaikutelman luonnollisen värisestä ihosta. Kirkkaampia vihreitä värisävyjä saatiin aikaan sekoittamalla vaalean vihreitä tai vihretäviä maasävyjä rukiista ja persiljasta puristettuun mehuun.

Malakiittia ei käytetty paljoakaan keskiajan Euroopassa ennen renessanssiaikaa, mutta esim. keskiajan ruotsalaisesta kuvantekemisestä kertovassa Bildhuggarens verkstadt -vihkosessa malakiitti mainitaan tärkeänä vihreänä pigmenttinä. Samassa vihkosessa mainitaan myös kupariresinaatti, jota valmistetaan liottamalla pieni kuparimäärä etikkaan ja lisäämällä sekaan hartsia.

Keltainen

Keskiajalla keltaisen tärkein tehtävä maalaustaiteessa oli vielä kullan jäljitteleminen. Kulta symboloi taivaallista loistoa ja rikkautta. Kullan sävyjä käytettiin kirkkomaalauksissa paljonkin, mutta keltaista itsessään harvemmin.

Maalauksissa keltaisina käytettiin mm. keltaista lyijyä, napolinkeltaista - Cennini kutsui väriä nimellä giallorino ja myrkyllistä, arsenikkipohjaista orpimenttia. Orpimentin toinen kutsumanimi on auripigmentti, 'kultapigmentti', koska se on karkeaa ja kristallimaista ja kimaltelee kuin kulta. Muussa maalauksessa orpimenttiin lisättiin usein keltaista okraa, jotta värille luontainen karkeus peittyisi. Käsikirjoitusten kuvittamisessa orpimenttiä siveltiin laveasti ja ohuesti yleensäkin kuvien päälle, jolloin pigmentin karkeat kristallit muodostivat pinnalle kimalletta.

Keltaista okraa käytettiin vain harvoin käsikirjoituksissa, mutta muussa maalauksessa sitä käytettiin jonkin verran. Keltaokran merkitys pohjoismaisessa keskiajan taiteessa on ollut suurempi kuin keskieurooppalaisessa.

Taiteilijat olivat luovia keskiajallakin: keltaista pigmenttiä saatettiin valmistaa melkein ihan miten vaan Yksi tunnettu tapa oli sekoittaa elohopeaa kananmunan valkuaiseen ja lisätä sekaan hieman jotain keltaista (kasvi)pigmenttiä, kuten sahramia. Keltaisia värejä valmistettiin myös mm. kalojen ja eläinten rakoista ja sappikivistä ja erilaisista kasveista - lopputulos ei välttämättä kestänyt kauan haalistumatta.

Oranssi

Keskiajalla oranssia sävyä saatiin miniumista (mönjä), joka tehtiin kuumentamalla valkoista lyijyä pitkään tulella. Sitä käytettiin sekä taidemaalauksessa että paksujen käsikirjoitusten värittämiseen. Mönjää (minum) käytettiin myös pienten kuvien maalaamiseen - siitä johtuu myös miniatyyrien nimi. Oranssia saatiin myös hyvin myrkyllisistä orpimentista sekä realgaarista, joista tuli parempi oranssi, mutta jotka eivät sopineet yhteen lyijy- tai kuparipohjaisten sävyjen kanssa.

Ruskea

Kirkossa värien merkitys oli usein kuvata loistoa ja vaikuttaa katsojiinsa nimenomaan värikkyydellään - niinpä monet hillitymmät jäivät vähemmälle käytölle. Erilaisia ruskeiden sävyjä näkyi esim. puukirkoissa luonnostaan ja suurissa kivikirkoissakin puurakenteissa - taustavärinä. Joitakin ruskeitakin pigmenttejä sentään käytettiin, niistä maavärit kuten poltettu ja raaka siena sekä umbra lienevät merkittävimmät. Myös erilaisia punaokria käytettiin sävykkäämpinä ruskeina.

Pukeutuminen ja värjäys

Keskiajalla kaupunkilaisten ja maalaisväestön pukeutuminen alkoivat erota toisistaan ja muoti alkoi syntyä. Vaatetusta alettiin rajoittaa monilla asetuksilla, jotka määräsivät kuinka kukin yhteiskuntaluokka sai pukeutua. On eri asia, millainen teho määräyksillä oli ja kuinka kauan ne toimivat.

Yhteiskuntaluokka oli siis pääteltävissä vaatetuksen väreistä. Luokkajako oli melkoinen; käytännössä vain rikkailla oli varaa ostaa uusia vaatteita kun puolestaan tavallisen kansan vaatteet saattoivat kulkea sukupolvelta toiselle (tosin, samoin kulkeutuivat rikkaiden kalliit vaatteetkin). Tavallisella ihmisellä oli käytössä yleensä vain pari vaatekertaa, nekin vanhoja. Uusissa vaatteissa väri oli luonnollisestikin kirkkaampi, joten voisi karkeasti päätellä, että rikkaat pystyivät pitämään värikkäitä vaatteita, kun puolestaan tavallisen kansan oli tyydyttävä siihen mitä oli - muoti ei paljon värien valintaan vaikuttanut. Rikkailla oli myös varaa pukeutua huolella värjättyihin vaatteisiin: puhtaiden värien aikaansaaminen oli vaikeaa - ja kallista. Keskiajan ylimystön väri oli punainen, kun puolestaan värimorsingosta saatu harmahtava sininen kuului alemmille yhteiskuntaluokille. Euroopassa pukeutumista rajoittivat myös erilaiset säädökset. Kirkkaat värit oli varattu ainoastaan aatelisten käyttöön.

Keskiajalla saatavilla oli useita eurooppalaisten värikasvien värejä, mutta myös kaukaa idästä tuotuja värejä. Tuontivärit olivat hyvin kalliita - matkat olivat pitkiä ja hankalia. Kalliisiin tuontiväreihin kuului erilaisia punaisia ja purppuraisia värjäysaineita, kuten värimataraa (Rubia tinctoria, jota viljeltiin Euroopassakin), karmiinia, tyroksenpurppuraa ja jäkälävärejä orseljia ja lakmusta. Mm. Bayeuxin seinävaatteessa on käytetty luonnonvärejä.

Koska värjäämistaidolla oli suhteellisen suuri taloudellinen merkitys, reseptit olivat salaisia ja lähes joka värjäyspaikalla omat keinonsa kunkin värin tuottamiseen. Painetut värjäysohjeet alkoivat yleistyä vasta 1500-luvun puolessa välissä, joten suuri osa siitä, mitä nyt tiedämme keskiajan värjäyskulttuureista perustuu tekstiilien tutkimiseen.

Suomessa pellava oli vaatteissa yleisesti käytetty materiaali, siitä valmistettiin mm. alusvaatteita ja päähineitä. Kasveista uutetut värit eivät helposti tartu pellavaan, joten pellavavaatteiden värinä lienee ollut niiden luonnollinen väri. Villa oli yleisin materiaali ja se oli helppo värjätä kasviväreillä. Silkki oli varattu vain rikkaimmille; mustaa silkkiä ei kuitenkaan ollut mahdollista saada aikaiseksi kasviväreillä.

Musta

Vaatteita värjättiin samalla seoksella kuin millä muste saatiin aikaan (tanniinia sisältävän tammen kuoresta, vedestä ja rautasuoloista). Mustaa saatiin myös mustien lampaiden villasta.

Punainen

Pysyviä värjäykseen käytettäviä punaisia värejä oli vähän. Värimatarasta (Rubia tinctoria) saatava alitsariinipunainen puolestaan oli kallista, koska kasvin viljelyyn meni paljon aikaa, lisäksi joidenkin siitä saatavien värien, esim. turkinpunaisen, erottaminen oli (paitsi tarkoin varjeltu salaisuus) myös hyvin pitkä ja monimutkainen toimitus. Keskiajalla mataran nimityksiä olivat mm. sandis, warantia, granza ja garancia.

Punaisen harvinaisuudesta ja arvostuksesta kertoo se, että 1400-luvulla Ranskassa oli kaksi kirkkaanpunaista värjäävää värjäyslaitosta: Gobelin ja Canayes.

Purppura, violetti

Väreistä purppura nousi uudelleen suureen arvostukseen myöhäisellä keskiajalla, kun sen suosio oli jo välillä hieman laantunut. Purppurakotiloista saatiin purppuraa enää pieniä määriä. Purppurakotiloiden loputtua purppuraa siirryttiin valmistamaan lakmusjäkälästä ja värimatarasta.

[Lue lisää tyroksenpurppurasta]

Sininen

Keski-Euroopassa (lähinnä Ranskassa, myös Saksassa) värjättiin värimorsingon (Isatis tinctoria) sinisellä (pers); siniset kankaat liitettiin etenkin ranskalaisiin pikkukaupunkeihin Provinsiin ja Châlons-sur-Marneen. Joissakin Keski-Euroopan maissa 'sininen' ja 'juopunut' on liitetty toisiinsa ja mm. saksankielisten ilmaisujen Blauer Montag (käytännössä tarkoittaa töistä poisoloa) ja Blau werden (juopuminen) alkuperä juontaa keskiajan värjäystapoihin. Värimorsinkovärjäyksessä tarvittiin ammoniakin vahvuista emästä; ammoniakkia saatiin käytännössä tuolloin virtsaa mätäännyttämällä. Virtsan muuttumista ammoniakiksi tehostettiin alkoholilla, jolloin se alkaa käydä nopeammin. Usein tämä tapahtui niin, että värjärit joivat alkoholia ja käyttivät sitten alkoholilla rikastettua virtsaansa värjäämiseen. Usein kangas sai liota vähintään 12 tuntia värimorsinkokylvyssä (usein sunnuntaina). Väri tuli esiin vasta, kun se oli ollut jonkinaikaa kosketuksissa ilman kanssa. Päihtyneet värjärit makailivat (usein maanantaisin) värjättyjen kankaittensa ympärillä, josta ilmaisut saivat alkunsa.

Värimorsingolla saadaan aikaan pysyvä, mutta ei kovin syvä sininen. Syvää sinistä saatiin aikaan joko sekoittamalla värimorsinkoon hieman indigoa tai käyttämällä pelkkää indigoa. Värimorsinko oli keskiajan tärkein sininen ja sen viljely aikakautensa suurta bisnestä. Esimerkiksi vuonna 1392 saksalainen kaupunki Erfurt perusti yliopiston värimorsingon viljelystä saaduilla rahoilla.

Keskiajalla ja renessanssin aikaan värimorsingosta saatavaa sinistä kutsuttiin nimellä pastello.

[Lue lisää värimorsingosta]

Indigo oli saatavilla kaikkialla Euroopassa jo 1100-luvulla ja sillä oli useita eri nimityksiä (baldacca, maccabeo, baccadeo; kaikki viittaavat Bagdadiin - keskiajalla paras indigolaatu oli Baghdad indigo tai Gulf indigo). Väri hävisi kuitenkin suosiossaan purppuralle ja se pidettiin selkeästi erillään ultramariinistä ja preussinsinisestä. Indigon tuomiselle asetettiin myös rajoituksia (1600-luvulle saakka) mm. Englannissa, Ranskassa ja Saksassa, kun se alkoi uhata maiden värimorsinkotuotantoa

[Lue lisää indigosta]

Vihreä

Vihreää ei helposti liitetä aikakauteen, vaikkakin vihreän käyttö puvuissa heijastuu esim. keskiaikaisista maalauksista. Hyvää vihreää väriä oli vaikea saada aikaan varsinkin vaatteisiin. Vihreän käyttöä saattoi rajoittaa myös vihreän vähitellen kasvava huono maine: vanha 'pakanoiden' hedelmällisyyden väri ei miellyttänyt seksuaalisuutta kavahtavaa kirkkoa - vihreään liitettiin mm. paholainen ja demonit.

Värimorsingolla värjätty vaate saatettiin värjätä myös keltaista aikaansaavalla väriresedalla (reseda luteola), jolla saatiin aikaan erilaisia vihreitä. Vihreää saatiin myös paatsamasta (Frangula alnus) .

Keltainen

Joidenkin lähteiden mukaan keltainen kuului gotiikan aikaan vain prostituoiduille.

Keskiajan Euroopassa juutalaisten hatut värjättiin keltaiseksi mm. väriresedalla ja paatsamalla, jotta heidät erotettaisiin kristityistä. Tavan on uskottu periytyneen keltaisista turbaaneista, joita kristittyjen ja juutalaisten piti pitää persialaisten käskystä 800-luvulla.

[Lue lisää värjäyksestä keskiajalla ja renessanssin aikaan]

Kirjat

Keskiajalla kirjat tehtiin suhteellisen samalla tavalla ympäri Eurooppaa. Keskiajalla mustetta alettiin tehdä mm. tammenäkämistä ja rautasuoloista - rautagallusmuste oli pitävämpää kuin aiemmat nokimusteet ja imeytyi pergamenttiin paremmin. Perusteksti oli mustaa; kappaleiden isot alkukirjaimet väritettiin usein punaisilla ja sinisillä. Otsikko oli lähes aina punainen - siitä on jäänyt viite usean kielen otsikkoa tarkoittavaan sanaan, esim. englannin rubric on peräisin sanasta rubrica, joka puolestaan viittaa punaisten otsikkojen kirjoittamisessa käytettyyn punaiseen okraan. Koristeluun käytettiin myös kultaa ja hopeaa, joka sekoitettiin hunajaan tai suolaan, munanvalkuaisista valmistettuun tahnaan; usein mukaan sekoitettiin myös keltaisia pigmenttejä.

Luostarilaitoksen sanotaan pelastaneen kirjanteon. Kirjantekotaito levisi Roomasta mm. Englantiin, Irlantiin ja Saksaan. Luostareissa ympäri Eurooppaa kirjoitettiin ja kuvitettiin paksuja käsikirjoituksia (inkunaabeleita), jotka käsittelivät niin uskontoa kuin ympäröivää maailmaa (- lännessähän oppinut maailma ja kristinusko nivoutuivat tiukasti toisiinsa). Keskiajan kauneimmat ja taidokkaimmat kuvitukset löytyvät maallikoille tarkoitetuista Books of Hours / livre d'heures -kirjoista, joissa on tekstin lisäksi myös on paljon pieniä ja värikkäitä miniatyyrikuvia.

Kirjamaaluksen suosiota edisti varmasti myös kirjoja suosinut ylimystö. Kirjat olivat kalliita ja ne olivat lähinnä ylellisyysesineitä. 1200-luvulla luostareiden rinnalle nousi kirjantekijämaallikoita, jotka tekivät kirjoja etenkin varakkaille - ja samalla kirjojen aihepiiri laajeni.

[Lue lisää käsikirjoituksista, inkunaabeleista]
[Lue lisää kirjoista]
[Lue lisää musteista]