-

Värjäys ja kankaanpainanta

Yleistä
Värjäysvärit, puretteet
Kangaspaino, batiikki
esihistoria, barbaarit, antiikki, keskiaika, renessanssi, valistus, 1900-luku
Afrikka, Pohjois-Amerikka, Etelä-Amerikka, suomalaiset

[Katso myös: värjäys - yleistä] Silläkö muka vaatteen arvoa lisätään, että se värjätään keinotekoisin värein? Jumalan mieleen ei ole sellainen, mitä hän ei itse ole luonut. Eikö hänellä ole ollut valta määrätä, tulisiko lampaan syntyä villaltaan purppuranpunaisena tai taivaansinisenä? Hänellä oli valta, mutta hän ei sellaista nähnyt hyväksi; ja mitä Jumala ei hyväksi nähnyt, sellaista ei tietenkään pitäisi keinotekoisesti luoda.
- Tertullianus (155-222) -




yleistä

Kankaita ja vaatteita on värjätty suunnilleen yhtä kauan kuin niitä on valmistettukin. Tekstiilin värjääminen kokonaisuudessaan tai sen kuviointi maalaten (pigmentit tai värjäysvärit) ovat molemmat hyvin vanhoja keinoja saattaa väriä kankaalle. Kankaita on myös kuvioitu erivärisistä langoista kutomalla - kuvakudokset olivat esim. renessanssiaikaan saakka arvokkaampia kuin maalaukset (jotka renessanssiin asti kuuluivat kiinteästi nimenomaan käsityöhön).

Eri eläimistä saatu villa on yleinen tekstiiliraaka-aine lähes kaikissa kulttuureissa. Intiassa ja Amerikassa käytettiin paljon puuvillaa, Kiinassa hamppua ja silkkiä. Egyptissä, Lähi-idässä ja Afrikassa käytettiin mm. pellavaa. Villaan ja silkkiin väri tarttuu helposti, erilaisten selluloosakuitujen värjäyksessä pitää käyttää monimutkaisempia tapoja.

Egyptiläiset tunsivat erilaisten värien valmistuksen sekoittamalla värejä sekä metalisuolojen ja erilaisten materiaalien vaikutuksen värin lopputulokseen. Egyptissä alunaa käytettiin puuvillan värjäyksessä jo 3500 eaa. Muinaisten hautalöytöjen perusteella on voitu päätellä jotain väreistä - ainakin värinmorsingon (Isatis tinctoria) sininen ja värimataran (Rubia tinctoria) punainen ovat olleet käytössä useissa kulttuureissa värjäyksen alkuajoista lähtien. Värien määrittelyä vaikeuttaa se, ettei tekstiilin palasia ole säilynyt paljon. Lisäksi kankaiden väri on saattanut muuttua hautojen pohjalla paljon ajan kuluessa. Hieroglyfeillä kirjoitettua tietoa väriaineista - luonnonvärien uuttamisesta ja valmistamisesta - on säilynyt jonkin verran.

Kasviväreillä värjääminen on ollut osa yleistietoa. Ennen vaatteet tehtiin ja myös värjättiin kotona. Monissa kulttuureissa värjättyjä kankaita haluava asiakaskunta mahdollisti värjärin ammatin syntymisen. Kauan värjäämisen ja värien sekoittamisen taito oli osa ammattikunnan sisällä - ja mahdollisesti vain työpajoittain - kulkevia ammattisalaisuuksia. Joitakin värinteko-ohjeita on kerrottu jo antiikinaikaisissa kasvivärjäysoppaissa, mutta yleisesti ottaen 1500-luvun puoleen väliin saakka värjäysohjeet olivat tarkkaan varjeltuja. Tietoa on saatu jonkin verran päättelemällä siitä, mitä kasveja kullakin alueella on viljelty ja minne kasvituotteita on mahdollisesti myyty. Suuri osa siitä, mitä nyt tiedämme renessanssiaikaa edeltävistä värjäystavoista perustuu tekstiilien tutkimiseen, ei niinkään kirjoitettuun tietoon.

Intiasta on löydetty värimataralla (Rubia tincotorum) värjätty puuvillan säie, joka ajoittuu vuoteen 3000 eaa. Ensimmäinen kirjoitettu merkintä värjäysaineiden käytöstä löytyi Kiinasta ja se ajoittuu noin vuoteen 2600 eaa. Thebasta, Egyptistä löydetty, vuoden 400 jKr. vaiheilla laadittu papyrusteksti (Papyrus leydensis) on luultavasti vanhin värjäreiden ammattisalaisuuksia sisältävä kokoelma. Stockholm Papyrus, kreikkalainen papyrus 200-luvulta, sisältää vanhimman tunnetun värjäysreseptin: imitaatiopurppuran teko-ohjeet. Todennäköisesti 700-luvulla koottu ohjekirja esittelee, kuinka Länsi-Euroopassa on otettu käyttöön siniset värisävyt. 1300-1400 -luvuilla koottu tutkielma sisältää erilaisia tietoja 'hyödyllisistä taidoista'.

Ensimmäiset väritekniikoita esittelevät oppikirjat koottiin 900- ja 100 -luvuilla. Ne ovat säilyneet 1400-luvun käsikirjoituksissa (mm. Liber de coloribus et artibus Romanorum ja Mappae clavicula). Mappae claviculaa voisi luonnehtia reseptikokoelmaksi; se sisältää tarkan luettelon maalausmateriaaleista. Vuonna 1548 julkaistiin kokonainen kirja, joka käsitteli värjäysainereseptejä.

tärkeimmät värit / yleisesti

On sanottu, että värjäri saa haluamansa värit neljästä perusväristä: sinisestä, punaisesta, keltaisesta ja ruskeasta. Määritelmä on rankasti yleistetty, sillä jokaisella värjärillä (tai värjärikunnalla) on kautta historian ollut omat tapansa tehdä värejä. Neljästä väristä ei ole ollut mahdollista sekoittaa mm. antiikin purppuraväriä... Näistä neljästä väristä voidaan kuitenkin nostaa esille muutamia värejä, jotka ovat olleet tärkeitä ja yleisiä monissa kulttuureissa kautta historian.

Värjäyksessä tärkein sininen on ilman muuta ollut indigo, jota Euroopassa on saatu värinmorsingosta (Isatis tinctoria) ja lämpimissä maissa varsinaisista indigo-kasveista (indigofera). Punaista on saatu värimatarasta (Rubia tinctoria) ja muista matarakasveista sekä eläinperäisistä väreistä kuten eurooppalaisesta kermeksestä tai eteläamerikkalaisesta kokenillista. Kirkkaankeltaista on saatu väriresedasta (Reseda luteola) ja rusehtavia keltaisia eri puiden kuoresta. Myös ruskeita värejä on saatu eri puiden kuorista.

Ongelmallisia värejä ovat värjäreille olleet vihreä (jota valmistettiin pitkään värjäämällä sininen vaate keltaisella) ja musta (musta musta on saatu aikaan vasta synteettisten värien myötä).

Välimeren kotiloista (mm. Murex-kotilot) on saatu Tyyrian purppuraa ja tekhelet-sinistä. Molemmat värit olivat hyvin kallisarvoisia ja erittäin arvostettuja ja niiden käyttäjäkunta rajautui käytännössä vain ylimystöön (vaikkakin alunperin jokaisella juutalaisella oli tekhelet-kaistale vaatteessaan).

[Lisää värikasveja, Lisää värjäykseen käytettäviä eläimiä]

puretus

Väri kiinnitetään kankaaseen erilaisilla puretus-aineilla, jotka usein ovat esim. erilaisia metallisuoloja. Puretusaine saattaa vaikuttaa myös värjättävän värin lopputulokseen.
Alunaa, rautasuoloja ja kuparisuoloja käytettiin puretteena villa- ja silkkivaatteiden värjäyksessä jo antiikin Roomassa. Rautaa on saatettu käyttää värjäyksessä myös 'vahingossa', kun tekstiiliä on värjätty rautapadassa. Värjäysliemen tekeminen ei välttämättä ole ollut tieteellisen tarkkaa: puretusaineeksi on saatettu heittää vaikkapa epämääräinen määrä rautanauloja tai kuparikolikoita.

kankaanpainanta

Kankaanpainannalla tarkoitetaan kankaan kuvioimista grafiikkaa muistuttavin menetelmin. Kankaanpainanta lienee kehittynyt muinaisessa Lähi-idässä. Vanhimmat tunnetut esimerkit ovat 300-luvulta (Egyptin koptilaisen kirkon esineistöä).

Ensimmäiset kangaspainot tehtiin kohokuvioiduilla puulaatoilla, ensin käsin ja sitten koneellisesti. Laatalla painettuja kankaita on löydetty mm. Attikasta. Kankaan painaminen vahakuvioinnin ja puretteiden avulla tunnettiin Kiinassa ja Intiassa jo kauan ennen kuin tarkoitukseen sopivat värit tulivat Eurooppaan 1500-luvulla.

Keskiajalla painettuja kankaita käytettiin mm. kirkollisissa tekstiileissä. 1300- ja 1400-luvuilla kankaanpainannan keskuksena oli Reinin seutu Saksassa; 1600- ja 1700-luvuilla Ranskasta tuli tärkeä painettujen puuvillakankaiden tuottaja. 1700-luvun lopulla kehitettiin valssipainokone (w. Bell), jossa kuparisen painovalssin pinnassa kuviot olivat syvennyksinä. 1830-luvulla ranskalainen Perrot kehitti laattapainokoneen (perrotiini), jossa painamiseen käytettiin puulaattoja. Filmipainossa nailon- tai metalliverkosta lakataan peittoon ne kohdat, joista väri ei saa päästä kankaalle.

1760 Irlantilainen Francis Nixon keksi tavan kuvioida sintsiä (ohut, kuviollinen puuvillakangas, vahattu pinnaltaan kiiltäväksi) käyttämällä kuparilaattoja.
batiikki / ikat
Batiikki on yksi vanhimpia kankaanvärjäystapoja, mutta sen alkuperä on hämärän peitossa. Batiikissa kuviointi tehdään 'esto'-menetelmällä; vahalla peitetään ne alueet, joille väriä ei haluta. Huomattavimmat batiikit ovat löytyneet Intiasta, Persiasta, Kiinasta, Japanista, Indoneesiasta ja Afrikasta. Vanhimmat batiikit on löydetty kiinalaisista haudoista ja ajoittuvat suunnilleen aikaan 900 eaa. Eurooppaan batiikki saapui 1600 -luvulla, mutta se oli suosittua vain Skandinaviassa ja länsi-Venäjällä. Ukrainassa tavataan batiikkikankaiden lisäksi myös batiikkimunia.

Solmuvärjäystekniikassa värin pääsy kankaaseen estetään solmuilla. Solmuvärjättyjä kankaita on löytynyt mm. Intiasta (ajoittuvat 600-luvulle) sekä Egyptistä (ajoittuvat 700-luvulle). Solmuvärjäystekniikkaa nähdään usein keski- ja kauko-Idän vaatetuksessa.

[Lue lisää batiikista, Lue lisää solmuvärjäyksestä]

esihistoria
Uskotaan, että jo pronssiajalla kyettiin värjäämään hyvälaatuisia mustia tammen kuoren, raudan (ja ehkä etikan) avulla.

barbaarikulttuurit / viikingit
Viikinkiajan suosituinta vaatemateriaalia, villaa, saatiin luonnollisesti (värjäämättä) valkoisen, ruskean ja harmaiden useina sävyinä. Villan värjääminen oli kylläkin helppoa ja viikinkikaivauksissa onkin löytynyt myös hyvin kirkasvärisiä villakangaspaloja. Puuvillaan kasvivärit eivät yleensä ota tarttuakseen, kuitenkin esim. värimorsingolla (Isatis tinctoria) värjääminen on saattanut onnistua hyvinkin; sininen on voinut siis olla käytetympi väri kuin mitä on luultu.

Kemikaalisten tutkimusten perusteella ollaan voitu määritellä ne kasvit, joita viikinkien vaatteiden värjäyksessä on käytetty. Periaatteessa viikingeillä oli käytössään kaikki ajan tuntema värjäysmateriaali ja matkustelu kulttuurista toiseen saattoi entisestään laajentaa myös värimaailmaa.

Viikinkien värimaailma vaihteli asuinpaikan mukaan. Britannian, Norjan ja Tanskan alueelta väreinä on löytynyt mm. värimatarasta (Rubia tincotorum) saatua punaista, violettia jäkälistä, keltaista, kermes-väriä ja värimorsingosta (Isatis tinctoria) saatua indikaania. Luultavimmin ilmaston ja kasviston erilaisuus on aiheuttanut sen, että tietyt värit vaikuttavat olleen merkittävämpiä tietyillä alueilla: Tanskan alueelta on löytynyt paljon punaisia, Skandinaviasta sinisiä ja vihreitä ja Irlannista violetteja.

Jotkut lähteet mainitsevat, että mustaa saatiin aikaan sekoittamalla kaikkein kalleimpia väriaineita: kokenillia, värimorsinkoa (Isatis tinctoria) ja väriresedaa (Reseda luteola).

[Lue lisää viikingeistä]

Egypti ja antiikki
Foinikialaisille värjäys hyvin tärkeää; heillä oli oma värjäyksen jumalansa Melcarth. Foinikialaiset saivat nimensä kreikkalaisilta, alunperin se johdettiin purppuraa tarkoittavasta sanasta - kuninkaallisen purppuravärin keksijöinä pidetään nimenomaan foinikialaisia. Värjärit alkoivat muuttaa Kreetalta n. 1600 eKr. Kun kuningas Salomon (950 eKr) kutsui värjäreitä Tyrokseen (nyk. Sur), värjäystaito oli lääketieteeseen rinnastettava taito. Toinen Foinikialainen värjäyskaupunki oli Sidon. Myös Israelin Kaana ('purppuran maa') oli värjäyskeskus.

Foinikialaisilla oli avainasema antiikin tunnetuimman värin, tyyrianpurppuran valmistuksessa. Väriä valmistettiin erilaisista merikotiloista (mm. Murex -kotilot) ja pitkään purppuranvalmistustaito oli pitkään vain foinikialaisten hallussa. Vaikka antiikin purppuraväri olikin kallista ja sen tekeminen arvostettu ja tavoiteltu taito, värjäreitä pidettiin yleensä likaisen ammatin harjoittajina, jotka hiljalleen karkotettiin kaupunkien laitamille (Egyptiläisessä papyruksessa vuodelta 236 eaa sanotaan 'värjäreillä on väsyneet silmät, he haisevat kalalle ja heidän kätensä työskentelevät hellittämättä'). Ateenassa värjärien työpajat (ergasteria) tarvitsivat käyttöönsä paljon vettä ja polttoainetta, jotta saivat kankaat keitettyä puretus- ja väriaineiden kanssa. Värit kiinnitettiin usein virtsalla, mikä oli osasyy siihen, että värjärin työ oli epäarvostettua - työhön liittyi pistävä löyhkä.

Inge Boesken Kanold teki melko merkittävän havainnon tutkiessaan purppurapergamenttien valmistusta: leikatut Murex trunculus-kotilot säilyivät käyttökelpoisina karkeaan suolaan pakattuina. Tämä selittää sen, miksi esimerkiksi Ylä-Egyptin purppuravärjäämöjen oli mahdollista sijaita kaukana rannikolla.

Egyptissä kalliit eläinperäiset värit tunnettiin, mutta niitä käytettiin hyvin kitsaasti, kun puolestaan Välimeren itäpuolella suorastaan tuhlattiin esimerkiksi purppuraa (mm. Murex trunculus-kotilosta) ja punaisia kermes-värejä. Egyptissä tekstiilejä värjättiin pääasiassa kasviväreillä: hennasta (Lawsonia) saatiin tummanpunaista, väriohdakkeesta (Carthamus tinctoria) oranssia ja sahramista (Crocus sativus) keltaista.
[Lue lisää Egyptistä] Attikassa kehitettiin laattojen avulla kankaalle painamista - hallitsevat värit olivat punainen ja musta. Lankojen värjäämisen myötä vaatteisiin saatettiin tehdä monimutkaisempia ja värikkäämpiä kuvioita - joissa pääväreinä säilyivät musta ja punainen.
Värimatarasta (Rubia tincotorum) saatu punainen ja värimorsingosta (Isatis tinctoria) saatu sininen olivat yleisimmät väriaineet. Muiden sinisävyjen saamiseksi käytettiin indigoa (Indigofera; Atramentum indicum). Klassisen antiikin aikaan sinisiä ei suosittu, mutta hellenismin ja sen mukanaan tuomien aasialaisten vaikutteiden ansiosta yleistyivät Aleksandriassa.
Dioskurides Anazarbalainen (1. vuosisata jKr) esitteli teoksessaan De materia medica parannuskeinoja, mutta myös kasvien värjäysominaisuuksia. Rochella-jäkälä t. lakmusjäkälä (Rochella tinctoria), väriohdake (Carthamus tinctorius) ja väriomena (Quercus infectoria) luovuttivat punertavia, keltaisia, oransseja ja ruosteenvärisiä sävyjä.

Ensimmäisellä vuosisadalla alettiin roomalaisille esitellä yhä enemmän luksusvärejä. Uusia esiteltyjä värejä olivat mm. kirsikoista saatu kirkkaanpunainen (cerasinus), keltainen (galbinus) ja vahva siniseen vivahtava vihreä (prasinus; tulee kreikankielen hernettä tarkoittavasta sanasta). Lisäksi käytössä oli punaisia (russus, russatus) ja tumman sinisiä (venetus) sävyjä. Uusi statusväri oli myös turkoosinvärinen callainus. Purppurasävyjen määrä kasvoi: saatavilla oli mm. vaaleanpunertavan tummia sävyjä, punertavaa sinipunaista, sinertävää sinipunaista jne.

Joidenkin tietojen mukaan roomalaiset alkoivat käyttää kermestä noin 300-luvulla; mutta merkkejä sen käytöstä esim. roomalaisten kenraalien viittojen värinä on jo aiemmilta vuosisadoilta. Jotkut lähteet kertovat, että coccinus -väri tuli hyvin suosituksi 100-luvulla.

Jumalainen purppura alkoi väistyä, kun kotilot alkoivat huveta. Toisen ja ensimmäisen vuosisadan roomalaisista haudoista on löytynyt värimataralla (Rubia tincotorum) ja indigolla (Indigofera) värjättyjä tekstiilejä, jotka ovat korvanneet purppuran. Tyyrianpurppuran tuotannon sanotaan lakanneen 600-luvulla.

[Lisää antiikin väreistä]

keskiaika
Keskiajalla Eurooppaan saapui uusia värikasveja lähinnä arabien mukana. 1000-1300 -luvuilla arabialaiset toivat Eurooppaan mm. bresiljapuuta (Intiasta) ja sahramia (Crocus sativus). Keski-Idästä ja kauko-Idästä tuotiin ammattilaisvärjäreiden käyttöön myös muita kalliita värikasveja ja -aineita kuten kermestä ja punaista santelipuuta. Venetsia oli yksi kaukomailta tuotujen värjäysaineiden tärkeimmistä porteista Eurooppaan. Sitä kautta Eurooppaan tuli mm. bresiljapuuta (Caesalpinia sappan) idästä, lakkaa (hyönteisistä) ja indigoa Intiasta 1400-luvulta lähtien. Venetsiasta väriaineita kaupattiin edelleen meriteitse Firenzeen, Pisaan ja Geneveen sekä Ranskan rannikkokaupunkeihin, Englannin Southamptoniin ja Lontooseen.

Värikauppa vaati laajaa kasvitieteellistä tuntemusta. Tuotteen alkuperä ja valmistuspaikka voitiin määritellä värjäyskäytännöstä. Käsityöläisyhteisöt olivat tiiviitä ja varjelivat omia värjäyskeinojaan ammattisalaisuuksina, mutta samaan aikaan (varhaiskeskiajalta lähtien) värjärit muuttivat kaupungeista ja maista toisiin oppiakseen uusia tekniikoitaan ja tehdäkseen omat ammattisalaisuutensa tunnetummiksi. Vähitellen värjärit alkoivat järjestäytyä omissa ammattikunnissaan ja muodostivat eri ryhmiä esim. 'eri värien värjäreille' ja 'mustavärjäreille'. Englannissa ensimmäinen merkki värjäreiden killasta löytyy vuodelta 1188, Saksassa villavärjäreiden kilta perustettiin 925. 1200-luvun alussa Firenzessä oli yli 200 värjäriä ja räätäliä. Kerrotaan, että 1100-luvulla Jerusalemista lähti noin 200 värjäriä kohti Euroopan sydäntä; heistä moni jäi Firenzeen. Samalla vuosisadalla juutalaisvärjärit saavuttivat mainetta ja käytännössä alkoivat hallita Italian värjäysteollisuutta. 1300-luvun Firenze oli erityisen kuuluisa värjäreidensä taidoista.

Värikauppa alkoi vaikuttaa entistä merkittävämmin talouteen ja taistelu laadukkaista tuotteista ja taitavista värjäreistä alkoi. Englannissa 1100-luvun lopulla Juhana Maaton vaati parlamenttia laatimaan säännön villan värjäykselle, jotta kansa välttyisi huonolaatuisilta tuotteilta. Vajaa kaksi vuosisataa myöhemmin, 1300-luvulla, Edvard III, 'Royal Wool Merchant' tarjosi suojelusta kaikille Englannissa asuville ulkomaalaisille ja kaikille, jotka halusivat tulla auttamaan tekstiiliteollisuuden tehostamisessa.

Värien ammattilaisten nousu voidaan nähdä kaupankäynnin yhteydessä laadituista väriainedokumenteistä; 1200-luvun loppuun mennessä oli syntynyt kauppalaivojen liikettä säännösteleviä lakeja ja kauppasopimuksia, jotka koskivat väriaineiden valmistajia ja värejä itseään. Eurooppalaisten värjäreiden järjestäytyminen vaikutti ammattitaidon korkeaan tasoon. Mm. Saksassa jokaisen morsingonkasvattajan (Isatis tinctoria) oli testattava satonsa valan vannoneella värjärillä: se punnittiin ja tutkittiin muutoinkin tarkoin, ennenkuin sitä voitiin myydä eteenpäin. Monissa Euroopan maissa värjärit jaettiin oppineisuutensa mukaan: mestarit sattoivat käyttää pysyviä ja laadukkaita värejä, alempiarvoisten oli tyytyminen moniin halvempiin värjäysaineisiin. Usein kiltaan kuulumattoman oli kiellettyä käyttää (jopa omistaa) tiettyjä värjäysaineita. Myös värjärimestareiden joukossa esiintyi eriarvoisuutta. Monet keskiaikaiset morsinkovärjärit tunnettiin 'sinikynsinä' (blue nails), koska morsingon indigoväri pureutui varsin voimakkaasti käsiin kiinni. Morsinkovärjäämiseen käytettiin melkoisesti mätänevää virtsaa, jonka löyhkä varmasti tarttui värjäreihinkin. Heidän kättensä jälkeä kyllä arvostettiin, mutta he eivät olleet yhteiskunnassa yhtä arvostettuja kuin esimerkiksi silkin värjääjät ja punaista värjäävät 'Red Dyers'.

Kankaita painettiin mm. kirkolliseen käyttöön. Puulaatoilla painetut suuret kankaat jäljittelivät suuria kuvakudoksia. Painettu väri oli yleensä tavallinen maalipigmentti. Sen käyttö onnistui, koska tekstiilejä ei yleensä 'käytetty' (vaan ripustettiin esille), eikä tekstiiliä juurikaan pesty.

Useissa kodeissä värjättiin: paikallisia värikasveja voitiin kerätä itse, värinkiinnitteet olivat yksinkertaisia ja värjäämiseen liittyi taikauskoisia piirteitä. Tehokkaampi värjääminen - ainakin suuremmassa mittakaavassa - oli käsityöläisten työtä.

Kirkkaiden värien saaminen luonnonväreistä oli erittäin hankalaa - kirkkaat värit olikin varattu ensisijaisesti rikkaille aatelisille ja kuninkaille. Espanjassa tärkeimmät tekstiililöydöt on löydetty Burgosissa sijainneesta Las Huelgasin luostarista, Kastilian kukingas Alfonso VIIIn ja kuningatar Leonooran perustamasta kuninkaallisesta hautapaikasta, jonka 1200-luvulle sijoittuvat tekstiililöydöt kertovat, että kuninkaallisten vaatteisiin käytettiin mm. väriresedalla aikaan saatua kirkkaankeltaista (Reseda luteola), värimataralla (Rubia tincotorum) värjättyä tummanpunaista, värimorsingolla (Isatis tinctoria) ja indigolla (Indigofera) värjättyä sinistä ja vihreää, kermeksellä värjättyä kirkaanpunaista silkkiä ja karmiininpunaista.

Taistelu kävi kovemmaksi, kun värjärien salaisuudet alkoivat tulla julki painetuissa kirjoissa. Saksankieliset vanhimmat kankaanvärjäysohjeet ovat löytyneet innsbrukilaisesta käsikirjoituksesta (n. 1330), joka on sisältää latina-saksa -sanaston mm. kasveista ja lisäksi myös reseptikokoelman. Teksti löytyy Emil Ernstin kirjasta 'Ein Buch von Alten Farben'; tekstin lisäksi Ernst on lisännyt käsitteitä selittäviä ja oikovia sivuhuomautuksia. Ensimmäinen eurooppalainen värjäystä käsittelevä kirja Mariegola Dell'Arte de Tentori julkaistiin Italiassa 1429.

Keskiajalla purettamiseen käytettiin mm. alunaa, tanniinia, kuparia, kromia ja rautaa. Monet keskiaikaiset reseptit neuvovat, että kangasta piti keittää joko kupari- tai rautapadassa, jotta kankaaseen jäisi metallia. 1500-luvun loppuun mennessä, sulfaattikemikaalien yleisille markkinoille tulon jälkeen, muodostui tavaksi lisätä kankaaseen erillistä kiinnitettä joko ennen värjäystä tai yhdessä värin kanssa. Paikallisista kemikaalikaupoista oli saatavilla alunaa (historian käytetyin kiinnite), arsenikkia (jota käytettiin myös keltaisena värjäysaineena sekä taiteilijapigmenttinä) ja arabikumia. Tanniinin (useissa kasveissa, mm. tammessa ja mustikassa erittäin paljon) ja raudan avulla väreistä saatiin tummia sävyjä, joita säädeltiin etikan ja erilaisten suolojen avulla.

Aikakauden tärkeimmät värjäysaineet olivat värimorsinko (Isatis tinctoria), värimatara (Rubia tincotorum) ja värireseda (Reseda luteola). Värimatara ja värimorsingo olivat suosittua kauppatavaraa kaikkialla Euroopassa. Värimorsingon viljely alkoi keskiajalla useissa maissa (esim. Saksassa 1200-luvulla).

Kasvien värejä myös sekoitettiin keskenään. Värimataraa (Rubia tincotorum) ja värimorsingoa (Isatis tinctoria) sekoittamalla saatiin luumunpunaisia ja tummia violetin sinisiä ja kaikkea siltä väliltä. Värimorsingolla värjätty vaate saatettiin värjätä myös keltaista aikaansaavalla väriresedalla (Reseda luteola) , jolla saatiin aikaan erilaisia vihreitä - esimerkiksi Robin Hood -balladien yhteydessä mainittu 'Lincoln Green' (When they were clothed in Lyncolne grene they kest away their gray). Vihreää saatiin aikaan myös värjäämällä indigolla (Indigofera) siniseksi värjättyä vaatetta keltaisella värillä. Hyvä vihreä väri oli vaikeampaa saavuttaa kuin mm. sininen.

Syviä ja kestäviä punaisia oli kaksi: värimataran (Rubia tincotorum) punainen ja kermes (karmosiini; 1464 (vai 1468?) Paavi Paavali II esitteli ns. 'kaardinaalipurppuran', joka itseasiassa oli kermes-punaista). Karmosiinista tuli ensimmäinen keskiajan luksusväri, mm. paavien ja Saksan ruhtinaiden väri. Se oli kallista; sitä saatiin pienistä hyönteisistä, joita tarvittiin tuhansia pieneen värimäärään. Värimatara puolestaan oli kallista, koska sen viljelyyn meni paljon aikaa: värimatara vaati kolmen vuoden kasvuajan. Myös joidenkin siitä saatavien värien, esim. turkinpunaisen, erottaminen oli (paitsi tarkoin varjeltu salaisuus) myös hyvin pitkä ja monimutkainen toimitus.

Väreistä purppura nousi uudelleen suureen arvostukseen myöhäisellä keskiajalla, kun sen suosio oli jo välillä hieman laantunut. Purppurakotiloiden loputtua purppuraa siirryttiin valmistamaan lakmusjäkälästä (1300-luvulla) ja värimatarasta (Rubia tincotorum). Purppuralla värjättiin etenkin Venetsiassa, Genovassa ja Firenzessä; 1500-luvulla Firenze kävi kauppaa purppuravärillä, jonka laatu herätti kunnioitusta (purppuran italiankielinen nimi garanza on pohjana garanzia-sanalle, joka merkitsee takuuta.)

Sinisiä tunnettiin useita. Keski-Euroopassa (lähinnä Ranskassa, myös Saksassa) värjättiin värimorsingon (Isatis tinctoria) sinisellä (pers). Syvää sinistä saatiin aikaan joko sekoittamalla värimorsingoon hieman indigoa (Indigofera) tai käyttämällä pelkkää indigoa. Itämaisvaikutteinen indigonsininen tunnettiin, mutta se pidettiin erillään arvostetusta ultramariini-sinisestä ja preussinsinisestä. Indigon tuomiselle asetettiin myös rajoituksia (1600-luvulle saakka) mm. Englannissa, Ranskassa ja Saksassa, kun se alkoi uhata maiden värimorsingotuotantoa. [Lue lisää indigo-sivulta]

Joissakin Keski-Euroopan maissa 'sininen' ja 'juopunut' on liitetty toisiinsa ja mm. saksankielisten ilmaisujen Blauer Montag (käytännössä tarkoittaa töistä poisoloa) Blau werden (juopuminen) alkuperä juontaa keskiajan värjäystapoihin. Värimorsingosta saatava sininen edellytti värin kiinnittämistä kankaaseen jollakin tavalla, käytännössä väri usein kiinnitettiin virtsalla. Värin kiinnittymistä tehostettiin alkoholilla, usein niin, että värjärit joivat alkoholia ja käyttivät sitten alkoholilla rikastettua virtsaansa värjäämiseen. Usein kangas sai liota vähintään 12 tuntia värimorsingokylvyssä (usein sunnuntaina). Väri tuli esiin vasta, kun se oli ollut jonkinaikaa kosketuksissa ilman kanssa. Päihtyneet värjärit makailivat (usein maanantaisin) värjättyjen kankaittensa ympärillä - mistä ilmaisut saivat alkunsa.

Mustia värejä oli kaksi: ruskeanmusta sekä sinimusta. Ensimmäinen saatiin liottamalla kangasta tammiuutteessa (tanniinia sisältävää tammen kuorta, vettä ja rautasuoloja, joukkoon lisättiin myös vähän arabikumia), toinen saatiin upottamalla kangas värimorsingosta saatuun liuokseen pitkäksi aikaa. Muita aikakauden lähteitä mustalle värille olivat mm. leppä ja mustikka. Mustaan erikoistuneet värjärit (Schwarzfärber) taistelivat kauan tuottaakseen hyvälaatuista mustaa ja useimmiten mustan tekemisessä epäonnistuttiin reippaasti.

[Lue lisää keskiajan väreistä]

renessanssi
Värjäyksen historiassa selvin ero keskiajan ja renessanssin välillä sijoituu suurten löytöretkien alkuun 1400-luvun viimeiselle vuosikymmenelle: ensin löydettiin Amerikka, sitten itä-Intian meritie. Amerikan löytämisen myötä Eurooppalaisille esiteltiin tupakan ja perunan ohella myös runsaasti uusia - ja ennennäkemättömän kirkkaita ja syviä - väriaineita. Sellaisia olivat mm. fustiikki (länsi-Intiassa ja Etelä-Amerikassa kasvavasta puusta saatava keltainen väriaine), sinipuu ja syvänpunainen kokenilli - Cortez löysi intiaanien torilta useita hienosti koristeltuja, karmiininpunaisina hohtavia puuvillakankaita. Italialaiset värjärit eivät ihastuneet kokenilliin, vaan jatkoivat värjäämistä jo tutuksi tulleella kermeksellä (Kermes ilicis). Muualla Euroopassa kokenilli sen sijaan vei voiton. Esimerkiksi Englannissa kokenillin halpuus ja voimakkaampi väri nopeasti syrjäyttivät kermeksen ja Espanja piti pian käsissään värjäysainekaupan arvokkainta monopolia.

Indigo yleistyi ja monelle maalle tärkeän värimorsingon viljely romahti: indigosta saatavaa sininen on paljon intensiivisempää ja voimakkaampaa kuin värimorsingon (Isatis tinctoria) sininen. Värimorsingon viljelyllä oli suuri taloudellinen merkitys, joten indigon käyttöä pyrittiin kaikin voimin rajoittamaan. Indigon väitettiin mm. vahingoittavan värjättävää kangasta. Indigofera-kasveista saatavan indigon tuomiselle asetettiin rajoituksia mm. Englannissa, Ranskassa ja Saksassa, kun se alkoi uhata maiden värimorsingotuotantoa.

Tekstiilit valkaistiin virtsalla tai keittämällä valkaistavaa kangasta piimässä ja tuhkalipeässä. Valkaisu saattoi olla useiden kuukausienkin projekti.

Myös alemmat yhteiskuntaluokat alkoivat saada käyttöönsä tuontivärejä ja se näkyi maaseudun yleiskuvassa. Flaamilaisten maalareiden 1560- ja 1570 -luvuilla maalatuista kuvista voi nähdä punaisten, tumman vihreiden ja moniväristen ruskeiden suosion flaamilaisen alaluokan keskuudessa. Alemmissa yhteiskuntaluokissa värit säilyivät kuitenkin himmeinä ja tummempina - lieneekö se johtunut värjättävän materiaalin laadusta, väriaineiden huonommasta laadusta vaiko värien nopeasta kulumisesta? Vai siitä, että ennen Ranskan vallankumousta Euroopassa oli vallalla tiukat pukeutumissäännöt. Kirkkaat värit oli varattu ainoastaan aatelisten käyttöön.

1400-luvulta löytyy merkintöjä siitä, että tuolloin kankaanpainantaan käytettyjä välineitä käytettiin myös kirjojen painamiseen. Nrembergilaisessa dokumentissa vuodelta 1450 on ohjeet kukkien ja eläimien kopioimiseen kultavaatteista. Kultakirjotuista vaatteista kopioituja kuvioita käytettiin halpoina korvikkeina luostareissa, kirkoissa jne.

Vielä 1400-luvulla värjäreiden ammatti vaati hyvin suurta ammattitaitoa. Värjärin piti tuntea sekä biologiaa että kemiaa osatakseen käyttää oikeita materiaaleja oikealla tavalla. Värjärin piti (oluen panijan tavoin) tuntea, milloin väri oli käynyt sopivan ajan ja usein värjärit esimerkiksi maistoivat, kuinka happopitoista heidän tuotteensa oli. Vaikka tekninen välineistö oli yksinkertainen, varsinkin eksoottiset värit olivat vaikeita saada aikaan ilman mittareita ja puntareita. Eikä kalliita värejä voinut niin vain 'kokeilla' - värit saapuivat pitkän matkan takaa. Värjäreiden ammattiin suhtauduttiin edelleen ristiriitaisesti: toisaalta värjäreitä arvostettiin, mutta värjäämiseen liittynyt lemu ei hävinnyt mihinkään. Tekstiiliteollisuuden hiljainen kehittyminen ja loisteliaan hovikulttuurin kehittyminen Euroopan kuninkaallisissa linnoissa kuitenkin vaati yhä enemmän värjäreitä. 1500-luvun lopulla yksin Pariisissa oli yli 220 värjärimestaria.

Yksi tärkeimpiä värjäykseen liittyviä asioita oli alan kirjallisuuden julkaiseminen. Kirjallisuuden myötä värjäreiden ammattisalaisuudet alkoivat aueta muillekin ja taito alkoi siirtyä yhdestä paikasta useampiin. Ensimmäisenä painettuna värjäysoppaana voidaan pitää Rosettin teosta Plictho (Wien 1548), joka sisältää värjäysohjeita Firenzestä ja Genovasta. Kirjassa on yhteensä kaksitoista ohjetta silkin värjäämiseen punaiseksi: mm. kaksi kermeksellä, kaksi bresiljalla, yksi värimataralla, yksi kermeksellä ja bresiljapuulla, yksi kermeksellä ja lakalla, yksi 'puolalaisella kermeksellä' (Margarodes polonicus -koppakuoriainen).

Nrnbergiläiset nunnat synnyttivät teoksen 'Kunstbuch', joka kuvaa uskonnollisen elämän edellyttäviä kärsivällisyyttä kasvattavia töitä. Siinä neuvotaan mm. kuinka esim. kasvien muotoisilla sabloneilla voidaan siirtää väriaineita kankaisiin ja sillä tavalla päästään lähelle gobeliinien luomaa vaikutelmaa. Tällaisia paino- tai 'a riserva' -tekniikoita pidettiin alempiarvoisina - ne otettiin käyttöön samoihin aikoihin, kun maalaustaiteessa tehtiin suuria keksintöjä.

[Lue lisää renessanssin väreistä]

1600-luvulta valistuksen aikaan
Maailman laajentuminen näkyi voimakkaasti värjäys- ja tekstiiliteollisuudessa. Uusien värien lisäksi Eurooppaan saapui myös uusia materiaaleja. Perustettiin erilaisia kaukomaiden kauppaa käyviä yhtiöitä: hollantilainen East India Company / VOC (1597), englantilainen East India Company (1600) ja ranskalainen East India Company (1664), jotka toivat Eurooppaan mm. vahvoja intialaisia väriaineita. 1630-luvulla East India Co. -yhtiö alkoi tuoda karttuunia Kalkutasta Englantiin. Ensin kangasta luultiin pellavaksi (ei puuvillaksi). Vuosisadan lopulla karttuunia alettiin painaa Ausburgissa, Saksassa ja myöhemmin siitä kehittyi suuri teollisuudenala. Myös intialainen sintsi (ohut, pinnaltaan kiiltäväksi vahattu kuviollinen puuvillakangas) tuotiin Eurooppaan ja siitä tuli suosittua mm. sisustuksessa.

1600- ja 1700-luvuilla Ranskasta tuli tärkeä painettujen puuvillakankaiden tuottaja. Batiikki saapui Eurooppaan 1600 -luvulla, mutta se ei ollut kuitenkaan kovin suosittua Keski-Euroopassa.

Voimakkaiden, eksoottisten värien kauppa nopeutui. Länsi-Intiasta tuli jo ennen 1600-luvun alkua yksi indigon tärkeimmistä kauppapaikoista. Vuonna 1602 myös hollantilaiset avasivat uuden kauppatien Intiaan ja alkoivat tuoda indigoa väriaineeksi. Indigon tuontia säätelevät lait olivat edelleen voimassa. Englannissa 1500-luvulla voimaan tullut laki kumottiin vasta 1600-luvun lopulla; laki antoi luvan polttaa kaiken löydetyn indigon. 1600-luvun lopulla Friedrich Wilhelm esitteli Preussin armeijan väriumorsingolla värjätyt uniformut. Kestävämpi indigonsininen kuitenkin laillistettiin Preussissa vuonna 1737. Ranskassa indigolaki kumottiin samana vuonna.
Värjäysteollisuus oli aikakauden suurteollisuutta. 1600-luvun loppupuolella Englannin kuningas Jaakko II kielsi värjäämättömän kankaan viennin maasta tukeakseen kotimaista värjäysteollisuutta.

Monimutkaisista värjäysmenetelmistä kertoo esim. turkinpunaisen valmistus. Väri saatiin värimatarasta (Rubia tincotorum) monimutkaisten menetelmien avulla. Teollisesti valmistettavien väriaineiden löytämisestä tulikin kemistien Suuri Tavoite: synteettisten värien valmistus takaisi nopeamman ja helpomman tuotantotahdin ja tuotantokustannuksien roiman laskun.
[Katso turkinpunainen]

Teollistumisen myötä alkoi myös jokapäiväisten tuotteiden, myös taideteollisuustuotteiden, massatuotanto. Värjäyksessä väriltä alettiin yhä enemmän kauneuden lisäksi vaatia myös laatua - kestävyyttä. Tavoitteena oli löytää väriaine, joka kestäisi vuodesta toiseen. Samoin kuin kaikkea ajan tuotantoa, myös värjäysteollisuutta alettiin kontrolloida, säädellä ja teollistaa.

Kemianteollisuus kehittyi ja toi markkinoille uusia väriaineita. Kadonneen purppuran tekotavan etsiminen tuotti omalta osaltaan uusiea menetelmiä ja niiden kautta uusia sävyjä. Värjäysteollisuudessa otettiin käyttöön 'puretus', joka pakotti kuidun vastaanottamaan väriaineen. Rikkihappo tunnettiin jo ennen 1700-luvun puoltaväliäkin, mutta vasta silloin sitä alettiin valmistaa suuria määriä. Sitä käytettiin mm. värien ja kankaiden loppukäsittelyyn ja 'teollisen' valkaisuaineen valmistukseen. Valkaisemalla materiaalista poistettiin ylimääräiset jäljet; aluksi valkaisu suoritettiin tehtaiden ulkopuolella (kankaat levitettiin niityille ja valkaistiin esim. rikin ja salpietarin tai tuhkan avulla), mutta pian sekä värjäys että valkaisu kyettiin suorittamaan tehtaissa. 1800-luvun alussa rikkihapon avulla alettiin valmistaa synteettistä soodaa, jolla oli suuri merkitys esim. värjäysaineiden ja lasin laadun paranemisessa. Vuonna 1828 indigovärjäyksen yhteydessä alettiin käyttää synteettistä ureaa.

Värjäämisen ja valkaisun myötä alkoi myös ympäristön tuhoaminen. Teollisuus käytti hyväkseen jokia ja järviä sekä lähteenään että kaatopaikkanaan. Värjäämisessä käytettiin hyvin myrkyllisiäkin yhdisteitä.

Mullistava keksintö värjäysalalla oli synteettisten värien keksiminen 1800-luvulla. William Henry Perkin sai aikaan ensimmäisen synteettisen väriaineen, kivihiilipohjaisen mauveiinin (aniliini, perusvärjäys 1856) etsiessään lääkettä malariaan. Keksinnöllään hän laukaisin kokonaan uuden teollisuudenalan, jonka kehittyminen vaikutti suuresti myös muuhun kemiallisen alan teollisuuteen.

Väriteollisuus kehittyi nopeasti. Vuonna 1862 selvitettiin atsoväriaineiden rakenne, kuutisen vuotta myöhemmin kehitettiin ensimmäiset antrakinonivärit (synteettinen alitsariini). Indigon kemiallinen rakenne keksittiin 1878 ja rikkimusta keksittiin 1893. Monet uudet tervaväriaineet eivät kestäneet valoa ja kulutusta läheskään niin hyvin kuin mauve, mutta monet väreistä olivat kirkkaita, mikä kiinnosti ostajia enemmän kuin himmeät värit.

Etenkin Ranskassa värjäyksen ja kankaankudonnan kokeilutoiminta oli hyvin intensiivistä jo 1700-1800-luvuilla. Englannissa kemianteollisuuden kehittyminen oli hidasta, koska Englanti käytti hyväkseen siirtomaidensa värivarantoja. Ranska olikin johtava maa yksittäisten väriaineiden keksimisessä, mutta loppujen lopuksi väriaineiden suurimmaksi tuottajamaaksi nousi Saksa. Saksalaiset värjäysaineiden välittäjät saivat 1800-luvulla yhä enemmän jalansijaa luonnonvärien välittäjänä. Mm. vuosisadan loppupuolella BASF (the Baden Dye and Soda Company) käytännössä hallitsi indigokauppaa. Saksalaisten lopullinen läpimurto tapahtui, kun Adolf von Bayer valmisti ensimmäisenä synteettista indigoa (ensimmäinen indigosynteesi 1878). Vuonna 1890 Saksa hallitsi 90% koko maailman värjäysainemarkkinoista. Saksan teollisuuslaitoksissa synteettisten värien kehittely johti myös muuhun kemianteollisuuteen: räjähdysaineiden tuotantoon ja sittemmin lääkeaineiden tuotantoon - mm. aspiriinista tunnettu Bayer AG valmisti alun alkaen värejä.

Uudet synteettiset värit syrjäyttivät nopeasti vanhat kasvivärit. Kun synteettiset väriaineet levisivät suhteellisen edullisina myös yksittäisiin kotitalouksiin, värjäystaito jäi unholaan. Tilanne oli samanlainen kaikissa länsimaissa. Suomalaisen Alina Hellenin kirjoittaman värjäysoppaan 'Neuvoja kotiwärjäykseen kaswiaineilla' (1905) esipuheen sanat kuuluvat näin: Se wärjäystaito, jota tämän kirjasen tarkoitus on yleisölle opettaa, ei ole uusi, sillä noin puoli wuosisataa sitten oli kaswiaineilla wätjääminen wielä yleinen maassamme; tuo taito on wain joutunut unohduksiin sen jälkeen kuin helposti saatawat, koreat ja räikeät aniliiniwärit owat tulleet käytäntöön. Useissa maissa perinnekäsityöt muuttuivat hyvinkin voimakkaasti, kun koko käytettävä värimaailma muuttui. Värjäystä pidettiin useassa tapauksessa kansankäsityön loppuna, kun kirkkaita värejä ei osattu käyttää luontevasti.

[Lue lisää valistuksen ajan väreistä]

1900 -luku
Saksa panosti voimakkaasti uusien kemiallisten väriaineiden (ja muun kemianteollisuuden tuotteiden) kehitykseen: synteettisen indigon ja alitsariinin valmistus kehitettiin jo 1800-luvun puolella. Kokonaisia uusia 'väriperheitä' (esim. atsovärit) kehitettiin. 1900-luvun alusta ensimmäiseen maailmansotaan Saksa hallitsi synteettisten värien kauppaa (vuonna 1914 75% synteettisistä väriaineista tuli Saksasta). Saksassa väriteollisuuden vuosi syntynyttä kemiallista tutkimusta alettiin käyttää myös muilla teollisuuden aloilla, kuten synteettiseen kumin ja räjähteiden valmistuksessa, valokuvausmateriaalien kehittämisessä ja ennen muuta lääketeollisuudessa. Ensimmäisen maailmansodan alettua mm. USA katkaisi väriaineiden tuonnin ja otti viholliseltaan 'kaikki oikeudet pois': uusi Chemical Foundation sai luvan käyttää saksalaisia patentteja. Tämä oli käännekohta maan omalle väriaineteollisuudelle (esimmäisiä firmoja mm. Du Pont).

Vasta 1900-luvulla indantreenivärien löydyttyä tavoitettiin värit, jotka eivät haalistuneet ajan kuluessa. 1900-luku toi tullessaan myös synteettisiä tekstiilejä, joiden värjäämiseen tarvittiin uusia värejä. 1920-luvulla kehitettiin dispersiovärit, jota alettiin käyttää 1950-luvulla polyesterin yleistyessä. Ensimmäiset reaktiovärit tulivat käyttöön 1956.

1800-luvun lopulle saakka kaikki väriaineet saatiin luonnosta, nykyään synteettisten värien määrä on noin 8000.

[Lue lisää 1900-luvun väreistä]

Afrikka
Afrikkalaisissa tekstiileissä heijastuu Afrikan rikas, historiassa hyvin kauas ulottuva kulttuuriperintö. Tekstiilit ovat hyvin värikkäitä ja monin eri tavoin painettuja. Monet käsintehdyt kankaat pohjautuvat muinaisiin traditioihin.

Useista eri Indigofera-kasveista saatavat (tummansinisestä mustaan vaihtelevat) indigo-värit ovat afrikkalaisissa kulttuurissa huomattavasti yleisempiä kuin muut; hedelmistä ja mineraaleista saadaan myös mm. sinistä, punaista, keltaista, vihreää, ruskeaa ja mustaa.

[Lue lisää afrikkalaisista väreistä]

Meksiko ja Väli-Amerikka
Meksikon alueella värjäykseen on käytetty mm. annattoa ja auringonkukkia.

[Lue lisää meksikolaisista väreistä]

Etelä-Amerikka
Lounais-Amerikassa punaisella hematiitilla ja keltaisella okralla on värjätty mm. lankoja.

[Lue lisää eteläamerikkalaisista väreistä]

Pohjois-Amerikka
Intiaaneista etenkin hopit ja navajot olivat taidokkaita värjäreitä.
Euroopassa värjääminen oli ollut vuosisatojen ajan miesten työtä ja Amerikassakin ammattivärjärit olivat edelleen miehiä. Järjestäytyneet värjärikillat pyrkivät mm. aktiivisesti suojaamaan kauppasalaisuuksiaan, he käyttivät usein tuontivärejä ja pyrkivät hankkimaan asiakkaita laajalla värivalikoimalla. Uudisasukkaat värjäsivät myös kotona; he saivat värjäystaitonsa intiaaneilta. Kotona värjäys oli naisten työtä, mutta 1800-luvulla yhä enemmän tekstiileitä lähetettiin värjättäväksi tai vaalennettavaksi kodin ulkopuolelle.
Hyvin pian väriaineteollisuudesta tuli uudisasukkaille tärkeä tulonlähde. Esimerkiksi indigosta tuli tärkeä viljelykasvi etenkin Georgiassa ja Etelä-Carolinassa.

[Lue lisää intiaanien väreistä]

[Lue lisää pueblointiaanien väreistä]

suomalaiset
Suomalaiseen värjäyskulttuuriin on vaikuttanut ennenkaikkea pohjoisen karu luonto, joka ei ole tarjonnut niin valtavaa värivalikoimaa kuin etelän lämpimämmän ilmaston kasvit. Niukat luonnon väriantimet ja lyhyt kasvien poimintaika lienevät syy myös siihen, miksi esim. Turussa 1500-luvulla toiminut värjärien ammattikunta käytti tuontivärejä värjätäkseen. Suomalainen luonto on antanut parhaiten käyttöön erilaisia rusehtavia ja keltaisia sävyjä ja kasvivärjäystieto kulki sukupolvelta toiselle.

Esihistorian aikaan ja pronssiajalla vihreää saatiin nokkosista (Urtica dioica) ja kuusenhavuista (Picea abies), punaista matarasta (Galium), ruskeita sammaleesta ja jäkälästä, keltaista (joka ei kuitenkaan ilmeisesti ollut kovin suosittu väri) koivusta (Betula), kanervasta (Calluna vulgaris) ja liekokasveista ja sinistä värimorsingosta (Isatis tinctoria).
Suomalaisen rautakauden kaivauksissa (mm. Euran Luistarin kalmisto) on tullut esiin indigolla (Indigofera) tai morsingolla (Isatis tinctoria) värjättyjä sinisiä ja mm. mataroilla (Rubia Tinctoria) värjättyjä punaisia.

1800-luvun loppupuolelle saakka lähes kaikki värjäysmateriaalit, monet kosmeettiset aineet ja suuri osa pigmenteistä saatiin luonnosta. Tilanne muuttui ensimmäisten synteettisten värien löytymisen jälkeen hyvin nopeasti. 1900-luvun alkuun mennessä suuri osa luonnonvärjäysaineista ei enää tavannut ostajaansa. Synteettisesti valmistetut värit olivat suhteellisen edullisia ja niiden laatu oli tasaista. Tavarantoimitus ei enää ollut pitkistä matkoista riippuvainen.

Kasvivärjäys on kuitenkin palannut sykähdyksittäin; ensin 1800-1900 -lukujen vaihteessa taidekäsitöiden toteuttamisen yhteydessä (esim. 'Suomen käsityön ystäwien toimesta' 1905 ilmestynyt Alina Hellenin 'Neuvoja kotiwärjäykseen kaswiaineilla'; Suomen käsityön ystäwät otti sydänasiakseen 'kohottaa omien töittensä arvoa' levittämällä kasvivärjäystietoutta), sitten sotien aiheuttaman materiaalipulan vuoksi ja sittemmin aina silloin, kun luonnonläheiset aatteet ovat olleet trendinä.

[Lue lisää suomalaisista väreistä]